poliisilainsäädännössä

Poliisilainsäädännössä käsitellään Suomessa poliisien tehtäviä, valtaa ja toimintatapoja. Se perustuu pääasiassa kolmella laissa: Poliisiasetukseen, Poliisin organisaatiolakiin ja Poliisin valvonta- ja tarkastuslakiin. Poliisiasetus, joka astui voimaan vuonna 2001, määrittelee poliisin roolin yhteiskunnallisena ja valvonta‑virheena, sen tehtävät kuten rikosten ehkäisy, tiedonkeruu ja kansalaisten turvaaminen. Se myös tarkentaa poliisin oikeuksia, esimerkiksi hakemaan iätytietoa, tarkastamaan henkilöitä ja seuraamaan epäillyitä rikollisissa tilanteissa. Eri tilanteissa sovelletaan eri‑luokkaisia valtarajoituksia, ja laissa on selkeytetty, milloin voimankäyttö on kannattavaa.

Poliisin organisaatiolaki laati poliisin hallinnollisen rakenteen ja määrittää valtionpoliceiden, maakuntaviranomaisten ja paikallishallinnon roolit. Se määrittelee myös poliisilähteiden, kuten varustuksen ja resurssien, kohdennista. Tämän lain ytimessä on poliisin itsenäinen toiminta, jonka rajoituksena on valtiollinen valvonta ja toimivalta‑riippuvuudet, joita järjestetään tarkastus- ja valvontaläjen kautta.

Poliisin valvonta- ja tarkastuslaki pakottaa poliisin toimien läpinäkyvyyden. Se edellyttää, että poliisin toiminta raportoidaan ja tarkastetaan riippumattomien tarkastajien toimesta. Lainsäädäntö tarkistaa myös, että poliisin toiminta on yhteydessä ihmisoikeuksiin ja EU‑lakiin. Taloustositteet, työntekijäedut ja koulutusohjelmat määräytyvät usein toisissa lainsäädännöissä, mutta ne ohjaavat poliisin ammatillista kehitystä. Tällaista kokonaisuutta muistetaan usein esitettynä lainsäädännön kehityksen aikajanan kautta, alkaen 1800‑luvuista alkutaisto, joka oli rajatun – nykyinen lainsäädäntö on monipuolinen ja lainsäädännöllisesti vahva.