perusmonikko

Perusmonikko on termi, jota käytetään suomalaisessa kielitieteessä kuvaamaan nounin perusmuodon lisäksi yleisesti käytettyä monikon, eli pluralin, muotoa. Sana koostuu sanoista perus (pääasiallinen, perustilanne) ja monikko (monikko). Perusmonikkoa käytetään kuvaamaan sitä muodollista plural-ikkunaa, jota kielitieteessä pidetään referenssinä monikon taivutukselle. Se eroaa yleisemmin käytetystä termistä perusmuoto, joka tyypillisesti tarkoittaa sanan nominatiivin yksikkömuotoa.

Perusmonikon voi määritellä käytännössä siten, että se on nominatiivinen monikko tai ainakin se monikon muoto, jota useimmat taivutussäännöt rakentuvat ympärille. Tämä tekee perusmonikosta hyödyllisen työkalun taivutusparadigmojen analysoinnissa ja vertaillessa erilaisten sanojen monikkomuotoja. On kuitenkin syytä huomioida, että perusmonikko ei ole yhtä kiinteä ja yleisesti käytetty käsitteellinen käsite kaikissa kieliopin kirjoissa; sen tarkka sisältö ja käyttö voivat vaihdella lähteestä riippuen.

Esimerkkejä: sanasta kissa perusmonikko on useimmiten kissat (nominatiivinen monikko), sanasta talo – talot, ja sanasta lapsi – lapset. Joillakin sanoilla voi esiintyä erilaisia monikon vastineita tai poikkeavia taivutuksia, jolloin perusmonikko toimii vain tilapäisenä referenssimuotona.

Käyttö ja tarkoitus: perusmonikko on lähinnä kielitieteelle ja opetukselle tarkoitettu käsite, jonka avulla voidaan havainnollistaa ja analysoida monikon muodostumista. Se ei välttämättä esiinny jokaisessa sanakirjassa tai oppikirjassa, vaan toimii enemmänkin työvälineenä morfologian kuvaamisessa.