oksidointimenetelmiä

Oksidointimenetelmät ovat kemiallisia prosesseja, joissa aine menettää elektroneja. Tämä johtaa yleensä aineen hapetusluvun nousuun. Oksidointi tapahtuu usein yhdessä pelkistymisen kanssa, jolloin puhutaan hapetus-pelkistysreaktioista. Oksidointireaktioita käytetään laajalti teollisuudessa ja laboratorioissa monenlaisten kemikaalien tuottamiseen ja käsittelyyn.

Yksi yleinen oksidointimenetelmä on hapen käyttö hapettimena. Esimerkiksi metallien ruostuminen on hapettumisreaktio, jossa rauta reagoi ilman hapen kanssa. Teollisessa mittakaavassa happea käytetään esimerkiksi orgaanisten yhdisteiden valmistuksessa ja jäteveden puhdistuksessa.

Toinen tärkeä hapetin on permanganaatti-ioni (MnO4-). Se on voimakas hapetin, jota käytetään muun muassa orgaanisten yhdisteiden hapettamiseen ja analyyttisessä kemiassa. Permanganaatti muuttuu yleensä mangaanidioksidiksi (MnO2) tai mangaanikationiksi (Mn2+) reaktiosta riippuen.

Halogeenit, kuten kloori (Cl2) ja bromi (Br2), ovat myös tehokkaita hapettimia. Klooria käytetään esimerkiksi veden desinfiointiin ja orgaanisten yhdisteiden valmistukseen. Halogeeni-hapettimien reaktiivisuus riippuu niiden elektronegatiivisuudesta.

Vetyperoksidi (H2O2) on toinen yleisesti käytetty hapetin. Se on suhteellisen mieto hapetin, jota käytetään esimerkiksi hiusten vaalentamiseen ja antiseptisissä valmisteissa. Vetyperoksidi hajoaa vedeksi ja hapeksi.

Sähkökemiallinen hapetus on menetelmä, jossa hapettuminen tapahtuu sähkövirran avulla. Anodilla tapahtuu hapettuminen, kun taas katodilla tapahtuu pelkistyminen. Sähkökemiallisia menetelmiä käytetään esimerkiksi metallien pinnoituksessa ja kemikaalien tuotannossa. Menetelmän valinta riippuu käsiteltävästä aineesta ja halutusta lopputuloksesta.