normalisointiprosesseja

Normalisointiprosessit kuvastavat tietokantasuunnittelun periaatteen, jossa data järjestetään taulukoihin niin, että redundanssia vähennetään ja tietojen eheys säilyy. Tavoitteena on jakaa data loogisiin kokonaisuuksiin ja määritellä relaatiot näiden kokonaisuuksien välille. Hyvin normalisoitu rakenne helpottaa päivityksiä, poistoja ja lisäyksiä sekä parantaa tiedon johdonmukaisuutta suurissa järjestelmissä.

Yleisimmin käytetyt normaalimuodot ovat ensimmäinen (1NF), toinen (2NF) ja kolmas (3NF). 1NF varmistaa, että taulun attribuutit ovat atomaareja arvoja. 2NF poistaa osittaiset riippuvuudet avaimen suhteen, ja 3NF poistaa transitiiviset riippuvuudet. Lisäksi on sovellettavissa BCNF sekä neljäs- ja viidesnormaalimuotoja (4NF, 5NF) erikoistilanteissa. Suunnittelussa arvioidaan, millä tasolla normalisointi palvelee liiketoimintavaatimuksia, ja usein käytetään monitasoista lähestymistapaa.

Prosessi etenee entiteettien ja niiden suhteiden analysoinnilla, erillisten taulujen luomisella sekä avainten ja viittauksien määrittämisellä. Esimerkkinä asiakas- ja tilausdata voidaan pitää erillisissä tauluissa, joissa tilaukset viittaavat asiakkaaseen avaimen kautta. Tietokantaprojektissa normalisointi tehdään vaiheittain, ja lopullinen rakenne on tasapaino puhtauden ja käytännön suorituskyvyn välillä.

Hyödyt mukaan lukien eheys, yksiselitteiset päivitykset ja joustavuus, sekä parempi skaalautuvuus. Haasteina voivat olla suunnittelun monimutkaisuus ja useiden taulujen liittymien hallinta sekä mahdollinen tarve denormalisoinnille suorituskyvyn optimoimiseksi. Normalisointiprosessit ovat keskeinen osa relaatiotietokantojen ja tietovarastojen suunnittelua.

Historian taustaa: käytännöt juontavat tietokantateorian kehitykseen 1970-luvulta E. F. Coddiin. Nykyisin normalisointia sovelletaan laajalti relaatiotietokannoissa, mutta käytännössä päätökset tasosta perustuvat liiketoiminnan tarpeisiin ja suorituskykyvaatimuksiin.