mikroaerofiileistä

Mikroaerofiilit ovat mikrobeja, jotka tarvitsevat hapen alhaisemman pitoisuuden kasvaakseen kuin vapaa ilmakehä. Tyypillinen optimaalinen hapen osapaine on noin 1–10 prosenttia, usein 5 prosenttia, ja monilla lajeilla kohonnut CO2-pitoisuus on suotavaa. Ne ovat aerobisia, mutta herkkiä korkealle hapelle; niillä on rajallinen kyky käsitellä reaktiivisia happiradikaaleja, mikä johtaa herkkyyteen dioksidi- ja vapaiden radikaalien vaikutuksille. Niiden entsyymeistä, kuten katalaasista ja superoksididismutaasista, voi olla alhaisempi aktiivisuus kuin vaativilla aerobeilla, mikä selittää alhaisen hapenkestävyyden.

Kasvatuksessa mikroaerofiilit vaativat kontrolloituja ilmakehän olosuhteita. Laboratoriossa niitä kasvatetaan usein mikroaerofilisissa laitteissa tai kaapeissa, joissa hapen osuus on noin 5 %, hiilidioksidin osuus noin 10 % ja typen sekä muiden kaasujen suhde täyttää noin 85 %. Näin voidaan tarjota lajeille sopiva kasvualusta ja estää liiallinen hapen vaikutus.

Tunnetuimpia mikroaerofiileja ovat Campylobacter-suvun lajit (esim. Campylobacter jejuni ja Campylobacter fetus) sekä Helicobacter-suvun lajit (esim. Helicobacter pylori). Näillä lajeilla on merkittävä kliininen merkitys; ne liittyvät ruokamyrkytyksiin ja ruoansulatuskanavan infektioihin. Mikroaerofiilit löytyvät sekä ihmiselle että eläimille tärkeistä limakalvojen elinympäristöistä sekä joissakin maa- ja vesiekosysteemeistä, joissa hapen pitoisuus on alhaisempi. Tutkimuksessa ja diagnostiikassa hyödynnetään erityisiä kasvatusolosuhteita näiden bakteerien viljelyn varmistamiseksi.