materiaalikulut

Materiaalikulut tarkoittaa taloudessa käytettyjen materiaalien kokonaismäärää. Se kuvaa materiaalivirtoja sekä tuotannossa että kuluttajien loppukäytössä, ja on keskeinen osa resurssien hallintaa sekä kiertotalouden edellytysten arviointia.

Yleisesti materiaalikulut mitataan materiaalikiertoanalyysin, eli MFA:n, avulla. Kansainvälisesti käytetyimmät mittarit ovat Domestic Material Consumption (DMC) ja Domestic Material Input (DMI). DMC kuvaa kotimaisen kulutuksen materiaalitarvetta ottaen huomioon kotimaan tuotannon sekä tuonnin ja viennin nettovaikutukset. Eri tilastointijärjestelmien välillä voi olla pieniä eroja laskentatavassa.

Materiaalikulut riippuvat monista tekijöistä: väestön koosta, tulotasosta, kulutuskäyttäytymisestä sekä tuotanto- ja teknologiakehityksestä. Rakentaminen, teollisuus sekä elektroniikka ovat usein suurimpia materiaalin käyttäjiä. Kasvava kiertotalous voi vähentää uusien materiaalien tarvetta ja lisätä kierrätyksen osuutta.

Materiaalikulutuksella on useita ympäristövaikutuksia, kuten luonnonvarojen louhinnan ja ympäristövaikutusten paineet sekä energiankulutus ja päästöt. Siksi se on keskeinen mittari resurssiviisauden ja kestävän kehityksen politiikassa. Kierrätys, tuotteen elinkaarisuunnittelu, pidempi käyttöikä sekä teknologinen tehostaminen ovat keskeisiä keinoja vähentää materiaalikulutusta.

Tilastotietoa keräävät esimerkiksi Tilastokeskus, Eurostat ja OECD, jotka julkaisevat MFA-, DMC- ja materiaalin intensiteettiä koskevaa dataa. Haasteina ovat tilastointijärjestelmien eroavaisuudet, data-ajantasaisuus sekä maiden välinen vertailukelpoisuus tuotannon ja kulutuksen loppukäyttöjen välillä.