lämpömittarin

Lämpömittari on laite, jolla mitataan kohteen lämpötilaa ja esitetään arvo joko analogisesti asteina tai digitaalisesti. Mittaus perustuu lämpötilan aiheuttamiin muutoksiin, kuten nesteen laajenemiseen, materiaalin tilavuuden muutokseen tai sähkölisiin ominaisuuksiin. Lämpömittareita käytetään monilla aloilla: kotitalouksissa, lääketieteessä, teollisuudessa sekä meteorologiassa.

Erilaiset mittausperiaatteet mahdollistavat eriluonteiset lämpömittarit. Neste-in-glass-tyypit (elohopea tai alkoholi täytteisenä) ovat perinteisiä ja helposti luettavia, mutta elohopea on ympäristö- ja terveysriskien vuoksi vähemmän käytetty nykyisin. Bimetal-liuska muuttaa muotoaan lämpötilan kasvaessa ja toimii erityisesti mekaanisena mittauksena. Sähköiset mittarit sisältävät termistoreita, resistanssi- (RTD) ja termoparitekniikkaa; ne tarjoavat nopeita ja tarkkoja mittauksia yleensä laajoilla lämpötilahaarukoilla. Infrapunalaite mittaa säteilevää lämpöenergiaa ilman kosketusta ja soveltuu kuumien tai liikkuvien kohteiden mittaukseen.

Käyttöaiheita ovat kotiajut, lääketieteelliset mittaukset sekä teollisuuden prosessien valvonta ja tutkimus. Suurin osa nykyaikaisista mittareista käyttää Celsius-asteikkoa, joka on yleinen sekä Suomessa että suurelta osin muissa maissa. Turvallisuus- ja ympäristötekijät ovat vaikuttaneet merkittävästi: elohopeaa sisältäneet mittarit on korvattu usein alkoholi- tai sähköisin sensoritekniikoilla.

Historiallisesti varhaisimmat laitteet olivat termosekoja ja termostaateja; varhaisimmat modernit lämpömittarit kehitettiin 1600–1700-luvuilla, ja Celsius– sekä Fahrenheit-asteikot vakiinnuttivat mittauksen standardit. Nykyään lämpömittareita kehitetään jatkuvasti paremmaksi, nopeammaksi ja turvallisemmaksi eri käyttötarkoituksiin.