kuvantamismenetelmää

Kuvantamismenetelmä on yleisnimi niille teknologioille, joiden avulla voidaan ei-invasiivisesti tai vähäinvasiivisesti tuottaa kuvia elinten, kudosten ja prosessien sisäisestä rakenteesta sekä toiminnasta. Sen alle kuuluu sekä in vivo- että in vitro -kuvantminen sekä kliiniset että tutkimukselliset sovellukset.

Yleisimmät kuvantamismenetelmät ja niiden ryhmät ovat radiologinen kuvantaminen (X- ja tietokonetomografia, fluoroskooppinen kuvaus), ydin- tai radiofarmaseuttinen kuvantaminen (positroniemissiotomografia ja SPECT), ultraäänikuvaus sekä magneettinen resonanssikuvaus. Lisäksi on valo- ja fotonisiin ilmiöihin perustuvia menetelmiä kuten optinen kuvantaminen, fluoresenssi- ja konfo-kameraus sekä kaksipromplettimalli, sekä erilaiset mikroskopia-tekniikat (valomikroskopia, elektronimikroskopia). Näitä käytetään sekä kliinisessä diagnostiikassa että perimästä ja solutasoista tutkivassa tieteellisessä työssä sekä materiaalien ja teollisuuden laadunvalvonnassa.

Periaate ja kontrasti vaihtelevat menetelmäkohtaisesti: X- ja CT-kuvauksessa kontrasti määräytyy kapplicationen vaimenta- ja tiheyserojen mukaan, MRI:ssa protontien rotaatiopysähdyksen ja magneettikentän vaikutus tuottavat kuvia, ultraäänessä äänitaajuuden heijastukset sekä akustinen impedanssi määrittävät kontrastin, kun taas optisessa kuvantamisessa hyödyntetään valor- tai fluoresenssikontaktia. Kuvat voidaan rekonstruoida kolmiulotteisiksi tai seuraavaksi analysoida tietokoneella.

Käyttöalueet vaihtelevat: lääketiede diagnostiikasta ja hoitotaktiikoiden suunnittelusta seurannan kautta, tutkimusbiologia ja neurotiede sekä materiaalitutkimus ja teollinen laadunvalvonta. Kuvantamismenetelmät huomioivat säteily- ja turvallisuusriskit, kustannukset sekä asiantuntijatarpeen, ja niitä kehitetään jatkuvasti parempaa resoluutiota sekä nopeampaa ja tarkempaa tulkintaa varten.