ilmastoluokitus

Ilmastoluokitus on järjestelmä, jolla kuvaillaan ja verrataan eri alueiden ilmasto-olosuhteita. Siinä hyödytetään tilasto- ja mittaustietoja lämpötiloista sekä sademääristä ja niiden vaihtelusta vuoden mittaan, jotta alueet voidaan luokitella yhdenmukaisiin ilmastotyyppeihin. Luokitukset helpottavat ilmaston tutkimista, maankäytön suunnittelua, ekosysteemien analysointia ja ilmastonmuutoksen vaikutusten arviointia.

Köppenin ilmastoluokitus on maailmanlaajuisesti käytetyin ja sitä on kehitetty ja tarkennettu 1900-luvulla. Pääluokat ovat A tropiset, B kuivuusalueet, C lämmin meri- tai leuto alue, D kylmä mannertenvälinen alue sekä E polarisoituneet alueet. Näiden sisällä on useita alaluokkia, joiden kaksikirjaimiset lisämerkinnät kuvaavat tarkempia olosuhteita. Esimerkiksi tropisilla alueilla on af (kuiva jakso ei ole) tai am (monsuunikausi) sekä aw (kuiva talvi). Kuivuusalueet jaetaan BW- tai BS-tyyppeihin, joista BWh ja BWk sekä BSh ja BSk soveltuvat eri lämpötilakriteereihin. Lämminilmastot voivat olla Cfa, Cfb, Csa tai Csb, kun taas kylmät alueet kattavat D-tyypit kuten Dfa, Dfb, Dfc sekä Dwa ja Dsb. Polarialueilla ovat ET- ja EF-ilmasto, joissa kasvukausi on hyvin lyhyt tai ei ole lainkaan.

Muita järjestelmiä ovat esimerkiksi Trewarthain ilmastoluokitus, joka muokkaa Köppeniä käyttötarkoituksiin kuten Pohjois-Amerikan kartoituksiin, sekä toimintatavat, joissa yhdistetään ilmaston tilastotietoja ja nykytieteen kehitystä. Ilmastoluokituksia päivitetään jatkuvasti ottaen huomioon uudet mittaukset, datan laajentuminen ja ilmastonmuutoksen vaikutukset.

Käyttöä rajoittavat luokitusten yleisluonteisuus sekä alueelliset ja mikroilmastonilmiöt, jotka voivat poiketa suuremmasta ilmastotyypistä. Ne kuitenkin tarjoavat hyödyllisen, vertailukelpoisen kehyksen ilmaston tarkastelulle laajassa maantieteellisessä kontekstissa.

---