hapetusaineiden

Hapetusaineet ovat kemiallisia aineita, jotka voivat vastaanottaa elektroneja toiselta aineelta. Tässä reaktiossa hapetusaine saa elektroneja ja sen hapetusluku pienenee, kun taas hapettuva aine menettää elektroneja ja sen hapetusluku kasvaa. Näin hapetusaineet toimivat hapetuksessa oksidantteina. Hapetusaineiden kyky toimia tehokkaina oksidanteina on usein yhteydessä niiden standardin redox-potentiaaliin (E°).

Hapetusaineita voidaan luokitella useisiin ryhmiin. Yleisimpiä ovat epäorgaaniset hapetusaineet, kuten klorikaasu (Cl2), jäännösten hapettimet kuten kaliumpermanganaatti (KMnO4) ja dikromaatti (Cr2O7^2-), sekä ohjeellisesti hapen kaltaiset oksidantit kuten otsoni (O3). Myös vetyperoksidi (H2O2) kuuluu vahvoihin hapetusaineisiin. Moniin ratkaisiin happi- tai happeliset olosuhteet voivat lisätä hapetusaineiden hapettamiskykyä. Hapetusaineita voi löytyä sekä epäorgaanisista että orgaanisista yhdisteistä, ja niillä on huomattava rooli sekä teollisuudessa että laboratoriossa.

Sovellukset vaihtelevat laajasti. Hapetusaineita käytetään kemiallisessa synteesissä hapettimina, desinfioinnissa ja valkaisussa, sekä analyyttisessä kemiassa redox-titraatioissa kuten permanganometria ja dikromometria. Biologisessa kontekstissa hapetusaineet voivat tuottaa reaktiivisia hapenlajeja, jotka vaikuttavat solu- ja mikrobitoimintaan. Turvallisuusnäkökohdat ovat tärkeitä, koska monet hapetusaineet ovat vahvoja oksidantteja ja voivat reagoida arvaamattomasti helposti syttyvien aineiden kanssa.