dispersoituvuuden

Dispersoituvuus (dispersibility) on materiaalin kyky jakautua ja pysyä hajautettuna jatkuvassa faasissa suspensiossa tai emulsiossa. Se kuvaa, miten helposti kiinteä aines tai pienhiukkasinen neste voidaan hajottaa pieniksi hiukkasiksi ja pitää ne erotettuina ilman liiallista kerrostumista. Dispersoituvuutta arvioidaan erityisesti kolloidisissa sekä suspensio- ja emulsiotuotteissa, kuten maalien, pigmenttien, lääkeaineiden ja elintarvikkeiden valmisteissa. Hyvä dispersoituvuus parantaa esimerkiksi värin toistettavuutta, viskositeettia ja litteraatiota, kun taas huono dispersoituvuus voi johtaa sakkautumiseen, koagulaatioon tai epätoivottuihin kolloideihin.

Keskeisiä tekijöitä ovat partikkelien koko ja kokojakautuma, muoto, pintaominaisuudet sekä liuottimen ja jatkuvan faasin välinen vuorovaikutus. Interfacial energy, sähköinen ja sterinen stabilointi sekä kiinnittyminen liuottimeen vaikuttavat siihen, pysyvätkö hiukkaset hajautettuina. Nesteen ominaisuudet (viskositeetti, pH, suolapitoisuus) sekä käytetty energia (sekoitus, sonikointi) ovat ratkaisevia.

Dispersoituvuutta mittataan ja arvioidaan usein dynaamisen valon hajonnan mittauksella (DLS) hiukkaskokojaon avulla, zeta-potentiaalin mittauksella sekä sakkautumisen ja sedimentaation havainnoilla. Lisäksi voidaan käyttää turbidimetria ja UV-vis-spektroskopiaa.

Parantamiseksi voidaan käyttää sopivia pintasäätöjä (dispergoituvat surfaktantit, stabilointipolymeerit), pinnanmuokkauksia, märkäkkyyden parantamista, pH:n tai suolapitoisuuden optimointia sekä tehokasta mekaanista käsittelyä.