biomonitoroinnin

Biomonitorointi viittaa yksilön tai väestön elimistössä olevien kemiallisten aineiden tai biologisten merkkien mittaamiseen biologisista näytteistä tavoitteenaan arvioida altistumisen tasoa ympäristö- tai työperäisille epäpuhtauksille. Se antaa suoran kuvan sisäisestä annoksesta, toisin kuin ympäristömittaukset, jotka mittaavat vain ympäristön pitoisuuksia.

Näytteitä kerätään erilaisista biologisista matskista kuten verestä, virtsasta, hiuksista tai hengitysnäytteistä. Biomarkkereina käytetään metaboliitteja, DNA- aduktioita, entsyymiaktiivisuutta sekä proteiineja, jotka kertovat yksittäisen altistumisesta ja mahdollisesti sen biologisesta vaikutuksesta. Biomonitorointi voi tunnistaa sekä lyhytaikaiset että pitkään kestoaikaiset altistumiset riippuen käytetyistä näytteistä ja merkeistä.

Käyttökohteita ovat erityisesti työterveys ja kansanterveys: työntekijöiden altistumisen seuraaminen ja riskinarviointi, väestötason altistumisen kartoitus sekä poliittinen päätöksenteko sekä kansanterveydellisten toimenpiteiden priorisointi. Kansainvälisesti kehittyy useita harmonisoituja ohjelmia, kuten EU:n HBM4EU -ohjelman kaltaiset aloitteet, jotka pyrkivät vertailemaan biomonitorointitietoja eri maissa.

Menetelmät ja tulkinta perustuvat laboratoriomittauksiin, kuten nestekromatografia-mass-spektrometriaan (LC-MS/MS), kaasu-spektrometriaan (GC-MS) sekä integraatioon rinta- tai massaspektrometrisiin tekniikoihin (ICP-MS). Tulokset pyritään relatoimaan viittausarvojen tai raja-arvojen avulla sekä yksilöllisten tekijöiden, kuten ikä, sukupuoli, elämäntavat ja ajoitus, huomioimiseksi.

Rajoitteita ovat yksilöllinen vaihtelu ja ajoitus, näytteenottokäytännöt sekä haasteet tulkinnassa, varsinkin kun ei ole selviä viitearvoja. Eettiset näkökulmat ja tietosuoja ovat keskeisiä, sillä biomonitorointi tuottaa yksilökohtaisia terveystietoja.