biodegradoituvuus

Biodegradoituvuus on aineen kykyä hajota biologisen toiminnan tuloksena pienemmiksi, usein helposti hyväksikäytettäviin yhdisteisiin. Yleisimmin hajoaminen tapahtuu mikro-organismien, kuten bakteerien ja sienten, toimesta. Biodegradointi voi johtaa mineralisaatioon, jossa orgaaninen aine muuttuu hiilidioksidiksi ja vedeksi, sekä massan vähenemiseen disintegraation kautta. Biodegradoituvuus riippuu sekä aineen ominaisuuksista että sen ympäristöstä.

Ominaisuudet, jotka vaikuttavat biodegradoituvuuteen, sisältävät kemiallisen koostumuksen (biopohjaiset vs fossiilipohjaiset polymeerit), molekyylipainon, kiteytyneisyyden, hydrofobisuuden sekä lisäaineet. Ympäristötekijöihin kuuluu lämpötila, kosteus, hapen saatavuus ja ravinnepitoisuudet sekä paikallinen mikrobisto. Eri ympäristöt tuottavat erilaisia tuloksia: maaperä, makea tai suolainen vesi sekä teollinen tai kotikompostointi voivat vaikuttaa hajoamiseen eri tavoin. On huomioitava, että "biodegradoituvuus" ei automaattisesti tarkoita nopeaa tai täydellistä hajoamista luonnossa; kappale voi hajota osittain pienemmiksi hiukkasiksi ilman täysin mineralaatiota.

Käytännössä biodegradoituvuutta arvioidaan standardoiduilla testeillä. Euroopassa ja muualla käytetään ISO- ja EN-standardeja sekä ASTM-testimenetelmiä, joiden tarkoituksena on mitata aerobista biodegradointia kontrolloiduissa kompostointio-olosuhteissa. Kompostoituvuus on erillinen käsite: materiaali voi olla biodegradoituva, mutta vain osa on kompostoitavissa tietyissä olosuhteissa ja täyttää standardit kuten EN 13432 tai ASTM D6400. On myös meneillään erityisiä maantieteellisiä määritelmiä marine-biodegradabiliteetista.

Biodegradoituvuutta tulisi arvioida vastuullisesti, ja tuotteiden merkitsemisen tulisi perustua asianmukaisiin standardeihin. Loppukäyttäjälle on tärkeää noudattaa oikeita lajittelumenoja ja jätteenkierrätysprosesseja sekä ymmärtää kunkin materiaalin rajoitukset ympäristössä.