autoimmuunisuus

Autoimmuunisuus on tila, jossa immuunijärjestelmä hyökkää elimistön omia kudoksia vastaan, menettämällä toleranssin niitä kohtaan. Tämä voi kohdistua yhteen elimeen tai useisiin kudoksiin, ja sen seurauksena kehittyy kudosvaurioita sekä kroonista tulehdusta. Tärkeä mekanismi on toleranssin menetyksen aiheuttama autoreaktiivisten T- ja B-solujen sekä autoantibkpeerien synty.

Toleranssin rikkomiseen vaikuttavat sekä perinnölliset että ympäristötekijät. Geneettinen alttius, erityisesti HLA-alueen varianteilla, lisää riskiä, ja ympäristötekijät kuten infektiot, tupakointi sekä hormonaaliset vaihtelut voivat laukaista tai pahentaa tilaa. Autoimmuunisessa reaktiossa korostuvat autoantibodit sekä autoreaktiiviset solut, joiden toiminta voi johtaa kudosvaurioon.

Autoimmuunisairaudet jaotellaan usein organ-spesifisiin, jolloin vaurio kohdistuu yhteen elimeen, ja systeemisiin, jolloin vaikutusalueet ovat laajemmat. Esimerkkejä organ-spesifisistä sairauksista ovat tyypin 1 diabetes, Hashimoto’n tyreoidiitti, Gravesin tauti ja Addisonin sairaus. Systeemisiä sairauksia ovat muun muassa reumatoida artritis, systeeminen lupus erythematosus, skleroderma ja multiple sclerosis sekä keliakia.

Diagnoosi perustuu kliiniseen kuvaan sekä laboratoriotutkimuksiin, kuten autoantibodien löytymiseen (esim. ANA, anti-dsDNA, anti-TPO, GAD65), tulehdusmerkkien (ESR, CRP) mittauksiin sekä mahdollisiin kuvantamis- tai kudosnäytteisiin.

Hoito pyrkii oireiden hallintaan, taudin etenemisen estämiseen ja kudosvaurioiden minimoimiseen. Käytössä ovat immunosuppressiiviset lääkkeet, kuten DMARDs (esim. metotreksaatti), kortikosteroidit sekä biologiset lääkkeet (TNF-inhibiittorit, IL-6-estäjät, rituximab). Oireiden hoitoon kuuluu myös tarvittaessa hormonaalinen tai aineenvaihdunnan korvaushoito. Elämäntavat, säännöllinen seuranta ja yksilöllinen hoitosuunnitelma ovat keskeisiä. Ennuste vaihtelee sairauksittain, mutta varhainen diagnoosi ja asianmukainen hoito parantavat elämänlaatua ja ennustetta.