adrenoreseptoreiden

Adrenoreseptoreiden ovat g-proteiinikytkentäisiä reseptoreita, jotka reagoivat katecholamiineihin, kuten adrenaliiniin ja noradrenaliiniin. Niiden aktivaatio välittää sympaattisen autonomisen järjestelmän vaikutuksia useissa kudoksissa, mukaan lukien verisuonet, sydän, keuhkoputket sekä rasva- ja maksasolut. Adrenoreseptoreita esiintyy sekä periferiassa että keskushermostossa, ja ne ovat keskeisiä verenpaineen, hengityksen ja aineenvaihdunnan säätelyssä.

Adrenoreseptorit jaetaan pääryhmiin α- ja β-adrenoreseptoreihin. Niillä on useita alatyyppejä: α1 (α1A, α1B, α1D), α2 (α2A, α2B, α2C) sekä β (β1, β2, β3). Subtyypit eroavat kudosjakautumisensa sekä signaalointitapojensa puolesta, mutta kaikki reagoivat katecholamiineihin ja löytyvät eri kudoksista.

Signaalinvälitys tapahtuu siten, että α1-reseptorit kytkeytyvät Gq-proteiineihin ja aktivoivat IP3/DAG-polun, mikä lisää solulämpötilan Ca2+-tasoja. α2-reseptorit käyttävät Gi-proteiinia ja vähentävät cAMP:n määrää sekä toimivat presynaptisesti vapautumisen säätelijöinä. β-reseptorit liittyvät Gs-proteiineihin ja lisäävät cAMP-pitoisuutta; β3-reseptorit ovat pääosin Gs-kytkettyjä ja esiintyvät erityisesti rasvakudoksessa.

Fysiologinen merkitys ja kliininen käyttö: Adrenoreseptoreiden säätelyllä on keskeinen rooli verenkierron, hengityksen ja aineenvaihdunnan kontrollissa. α1-aktivaation aiheuttama vasokonstriktio osallistuu verenpaineen säätelyyn; β1-reseptorien aktivaatio lisää sydämen sykettä ja kontraktiota; β2-aktivaatio bronkodilataatioon ja skeletorvaskulaariseen vasodilataatioon; α2-vaikutukset voivat vähentää noradrenaliinin vapautumista. Lääketieteessä adrenoreseptoreita hyödynnetään muun muassa adrenaliinissa hätätilanteissa, β2-agonisteissa astman hoitoon, β-salpaajissa verenpaineen ja sydänsairauksien hoidossa sekä α1-salpaajissa verenpaineen hallinnassa.