Ultrasonisointi

Ultrasonisointi (ultrasonografia) on lääketieteellinen kuvantamismenetelmä, jossa korkeataajuisia ääniaaltoja käytetään kudoksista takaisin heijastuvien signaalien perusteella kuvan luomiseen. Laite koostuu transduktorista, joka sekä lähettää että vastaanottaa ääniaallot, sekä näytöstä signaalien käsittelyyn. Taajuudet ovat tyypillisesti noin 2–15 megahertsiä, mikä soveltuu pehmeiden kudosten kuvaamiseen.

Periaatteessa kudoksista takaisin heijastuneet ääniaallot muunnetaan kuviksi. Yleisimmällä B-mode-kuvauksella saadaan kaksiulotteinen kuva kudosten rakenteista. M-tila seuraa liikettä yhdellä linjalla. Doppler-tilat mittaavat verenvirtausta ja nopeutta (väridoppler, pulssidoppler), mikä antaa tietoa virtauksista ja virtapaineista.

Laitteet ja toteutus: Käytössä on erilaisia transduktoreita (lineaariset, koverat ja phased-array). Akustisen kontaktin parantamiseksi käytetään geeliä ihon ja anturin välillä. Tutkimus voidaan tehdä rintakehässä, vatsalla tai lantiossa, ja sitä käytetään myös ohjaamaan toimenpiteitä kuten biopsioita tai neulan asettamista.

Sovellukset: Ultrasonografia on yleinen raskauden seurannassa sikiön kehityksen ja istukan arvioinnissa. Sitä käytetään myös vatsan ja lantion pehmytkudosten sekä munuaisten ja maksasairauden kuvantamiseen, sydämen ekokardiografiaan, verisuonitutkimuksiin sekä tuki- ja liikuntaelintyökalujen kuvantamiseen. Lisäksi sitä hyödynnetään toimenpiteiden ohjauksessa.

Turvallisuus ja rajoitteet: Ultrasonografia ei sisällä ionisointia ja sitä pidetään turvallisena yleisesti. Pieniä ihoärsytyksiä geelin käytöstä voi esiintyä. Rajoitteita ovat kaasun ja luiden aiheuttamat varjot sekä potilaan ylipaino, jotka voivat heikentää kuvanlaatua. Tulkinta vaatii kokemusta.

Historia: Moderni diagnostinen ultrasonografia kehittyi 1950–1960-luvulla, ja siitä lähtien järjestelmät ovat kehittyneet pienikokoisista kannettavista laitteista monipuolisiin kliinisiin sovelluksiin.