Tinnitusperustan

Tinnitusperusta tarkoittaa tinnituksen taustapohjaa: patofysiologista kokonaisuutta, jolla on vaikutusta kuullavaisuuden kokemiseen ilman ulkoista äänilähdettä. Tinnitus syntyy usein usean mekanismin yhteisvaikutuksesta, eikä yhdelle tekijälle voi osoittaa yksiselitteistä syytä.

Tinnitusperustan keskeiset osatekijät jakautuvat perifeeriseen ja keskushermoston tasoon. Perifeerinen osuus liittyy kuulon vaurion seurauksiin, jotka voivat tuottaa epäsäännöllistä tai muuttunutta aktiivisuutta kuulon aistijärjestelmässä. Keskushermostossa tapahtuu plastisiteettia ja muutoksia aivokuoren sekä limbisen järjestelmän toiminnassa, mikä voi lisätä tinnituksen kokemusta ja sen häiritsevyyttä.

Riskitekijöitä ovat voimakas melualtistus, ikääntyminen ja kuulon heikkeneminen sekä tietyt lääkkeet, päässä tai korvassa tapahtuva trauma, stressi sekä univaikeudet. Tinnitus on monimuotoinen ilmiö, ja sen kehittyminen riippuu yksilöllisestä yhdistelmästä näitä tekijöitä.

Diagnoosia varten kerätään potilaan historia, suoritetaan kuulontutkimus ja kartoitetaan tinnituksen ominaisuuksia: minkälaista ääntä se muistuttaa, sen sävelkorkeus (pitch), voimakkuus ja keston vaihtelu. Tinnituksen peittävyys ja mahdolliset jälkinen inhibitiotestit auttavat luokittelemaan tilaa. Kuvantamistutkimuksia harkitaan vain yksilöllisestä syytilanteesta riippuen, esimerkiksi jos epäillään muuta sairautta.

Hoito ja tuki keskittyvät lievitykseen ja sopeutumiseen. Tarjotaan tietoa ja neuvontaa sekä yksilöllinen hoitosuunnitelma. Käytetään kuulokojeita tarvittaessa, ääniterapiaa sekä kognitiivista käyttäytymisterapiaa ja mahdollisesti tinnitus retraining -hoitoa. Lääkkeellinen hoito on harkittava ja kohdennettu oireiden lievitykseen aina potilaskohtaisesti.

Tutkimus ja tulevaisuus painottuvat neuromodulaatioon ja yksilöllisiin hoitomuotoihin, kuten rTMS:ään ja tDCS:ään, sekä neurofeedbackiin ja stressin sekä unirytmin hallintaan tinnituksen hoitamisessa.