Teksturoinnissa

Teksturoinnissa tarkoitetaan prosessia, jossa 3D-mallin pinnalle annetaan kuvamateriaalia tai muita tietolähteitä pinnan ulkonäön simuloimiseksi. Tekstuurit voivat olla 2D-kuvia, proceduraalisia kuvioita tai näiden yhdistelmiä, ja ne vaikuttavat väriin, valoon ja materiaalin käytökseen renderöintitilanteessa.

Yleensä käytetään UV-muuntauksia: 3D-pinta avataan 2D-ruudukkoon (UV-unwrapping), jonka avulla jokainen mallin pinnan osa saa paikkansa tekstuurikartassa. Oikea UV-katkos estää venytyksiä ja toistaa tekstuurin oikein.

Yleisimmät tekstuurityypit ovat: väri-/albedo-kartat, jotka määrittävät pinnan perusvärin; normaalikartat (normal maps), jotka simuloi pinnan pienet korkeusmuutokset; korkeuskartat/syvyyskartat (height maps); karheus- ja metallisuus-kartat (roughness/metallness), sekä heijastus- tai ympäristövalaistusta helpottavat kartat kuten ambient occlusion ja emissive-kartat. Nykyään monissa käytännöissä sovelletaan PBR-tekijöitä (physically based rendering), joissa kartat määrittävät materiaalin reaktiota valoon.

Teksturointi voidaan tehdä pelkästään kuvilla tai sekä maalaamalla aineistoa suoraan tekstuurien maalaukseen tarkoitetuilla työkaluilla (esim. Substance Painter, Mari, Blenderin teksturointi). Yleinen työnkulku sisältää UV-unwrappingin, tekstuurien maalaamisen tai luomisen sekä mahdollisen korkeammilta tasoilta baking-prosessin, jossa yksityiskohdat siirretään matalresoluutioiselle mallille.

Ongelmat kuten saumakohdat, venytykset, resoluutiosta johtuva pixellitys ja riippuvuudet valaistuksesta voivat vaikuttaa lopputulokseen. Tekstuurien hallinta, koko ja paketointi (texture atlases) ovat tärkeitä tehtäviä. Teksturoinnin tavoitteena on tuottaa uskottava ja optimoitu pinnan ilme sekä visuaalisessa että suorituskykyisessä mielessä.