Säteilytieteessä

Säteilytiede on tieteenala, joka tutkii sekä ionisoivan että ionisoitumattoman säteilyn ominaisuuksia, vuorovaikutuksia aineen kanssa sekä sen havaitsemista ja mittaamista. Alaa ohjaa fysikaalinen ymmärrys sekä tekniset sovellukset, ja siihen kytkeytyvät myös biologia, lääketiede ja ympäristötieteen kysymykset.

Säteilytieteen keskeisiä osa-alueita ovat dosimetria ja säteilyturvallisuus, radiobiologia sekä mittaus- ja erityisesti säteilydetektorien kehittäminen. Lisäksi siihen kuuluu lääketieteellinen kuvantaminen ja säteilyturvallisuus, radioterapia sekä radiolääketiede (radiolääkevalmisteet). Säteilytieteen sovellukset näkyvät sekä terveydenhuollossa että teollisuudessa, tutkimuksessa, energiantuotannossa ja ympäristön seurantaan liittyvissä tehtävissä.

Mittaus ja standardit pohjautuvat yksiköihin kuten gray Gy ja sievert Sv sekä taustasäteilyä mittaavien becquereli Bq. Välineistöön kuuluvat Geiger-Müller-mittarit, scintillointivasteiset mittauslaitteet sekä puolijohdevälineet; simuloinnissa käytetään usein Monte Carlo -menetelmiä. Turvallisuusnäkökohdat ohjaavat säteilytoimia sääntelyn sekä kansainvälisten ja kansallisten ohjeiden mukaan, esimerkiksi ICRP:n suositusten sekä STUKin ohjenuoria.

Historian merkittäviä käännekohtia ovat röntgensäteiden löytö 1895, radioaktiivisuuden selviäminen sekä 1900-luvun loppupuolella kehitetyt radiologiset diagnostiset ja terapeuttiset menetelmät sekä radiolääketieteen kehitys. Nykyään säteilytiede yhdistää ydinfysiikan, lääketieteen ja teollisuuden turvallisen ja tehokkaan käytön, samalla panostaen riskianalyysiin, koulutukseen ja jatkuvaan kehitykseen.