Silttihiukkasten

Silttihiukkanen on geologiassa ja maaperätieteessä käytetty termi, jolla tarkoitetaan siltakokoisen, hyvin hienon rakeisen hiukkasen ominaisuutta. Wentworthin luokituksen mukaan siltahiukkasten koko on noin 4–62,5 mikrometriä (0,004–0,0625 mm).

Usein silttihiukkaset koostuvat mineraaleista kuten kvartsi, plagioklaasi ja mika, ja niillä voi olla savimineraaleja tai rautasidoksia peittäviä pintakerroksia. Ne ovat suurempia kuin hiekan hiukkaset, mutta pienempiä kuin savi, ja niiden käsiteltäessä niillä on usein silkinomainen tuntuma. Pinnan suuri pinta-ala pienessä koossa vaikuttaa veden pidätykseen ja ionien vaihtoon.

Luonnossa silttihiukkaset kulkeutuvat helposti suspensiossa veden virtauksessa ja laskeutuvat matalasti virtaaviin ympäristöihin, kuten jokilaaksojen tulvasuojaisiin alueisiin sekä järviin. Tuulen vaikutuksesta hienot silttihiukkaset voivat kulkeutua ilmavirrissä ja muodostaa loess-tyyppisiä depositioita.

Ympäristövaikutukset: Liiallinen silttihiukkasten määrä vesistöissä heikentää veden läpinäkyvyyttä ja voi vahingoittaa pohjaeläimistöä. Maaperässä silttihiukkaset parantavat veden pidätyskykyä verrattuna hiekkaan, mutta ne voivat tiivistyä helposti ja heikentää vedenläpäisevyyttä tiivistyessä. Eroosio on erityisen herkkä, kun kasvillisuus on poissa.

Maaperäanalyysissä silttihiukkaset erotetaan hiekan ja saven fraktioista sedimentaatio- tai hydrometrisesti menetelmin, ja niiden avulla määritellään maaperän tekstuuriluokat. Silttihiukkasten tuntemus on keskeinen sekä geologiassa että maaperätieteessä, sillä ne vaikuttavat sekä sedimentin historiaan että nykyiseen vedenpidätykseen ja maanlaatuun.