Resilienssiin

Resilienssi on kykyä vastustaa häiriöitä, sopeutua muutoksiin ja palautua toimintakykyyn. Suomessa termiä käytetään sekä arkipäiväisessä että tieteellisessä keskustelussa. Resilienssi kuvaa järjestelmän, olivatpa ne yksilöitä, yhteisöjä, organisaatioita tai ekosysteemejä, kykyä sietää häiriöitä, palautua niistä ja tarvittaessa muuttaa toimintaa säilyttääkseen perustoiminnot ja identiteetin. Käyttökonteksteja on monia: yksilöt, ryhmät, yhteisöt sekä luonnon että yhteiskunnan tasolla.

Alkuperäisen käsitteen juuret ovat ekologisessa resilienssissä, jonka kehitti C. S. Holling 1970-luvulla. Sitä on sittemmin laajennettu: psykologiassa resilienssi tarkoittaa yksilön tai ryhmän kykyä selviytyä ja kehittyä vastoinkäymisistä; infrastruktuureissa ja organisaatioissa kykyä säilyttää toiminta häiriöissä; yhteiskunnissa kykyä palata normaaliin tilaan tai jopa parantaa toimintaa kriiseistä.

Keskeisiä ulottuvuuksia ovat kestävyys (robustisuus), sopeutumiskyky (adaptive capacity) ja palautuminen (recovery). Joissakin määritelmissä korostetaan transformatiivista resilienssiä — kykyä uudistaa rakenteita ja toimintatapoja kriisien jälkeen. Arviointi ja mittaaminen vaihtelevat kontekstin mukaan: yksilötasolla käytetään psykologisia resilienssiasteikoita, kuten CD-RISC, yhteisötasolla resilienssi-indikattoreita sekä ekologisessa tutkimuksessa palautumista ja systeemiensä kykyä muuntua.

Kritiikit ja haasteet huomioivat, etteivät resurssit resilienssi poista uhkia tai vapauta vastuuta. Resilienssi voi joskus merkitä sopeutumista epäkohtiin tai riskin hyväksymistä. Siksi on tärkeää erottaa vastustuskyvyn, sopeutumiskyvyn ja mahdollisuuden muutokseen sekä tunnistaa tarvittavat resurssit, politiikat ja suunnitelmat resilienssin rakentamiseksi.