Refraktoriteleskoopien

Refraktoriteleskoopit ovat optisia kaukoputkia, jotka käyttävät linssejä kuvan muodostamiseen. Ne ovat yksi vanhimmista teleskooppityypeistä, ja niiden perusperiaate on ollut käytössä jo 1600-luvulta lähtien. Refraktorin etulinssi, jota kutsutaan objektiiviksi, kerää valoa kohteesta ja taivuttaa sitä muodostaakseen kuvan polttopisteeseen. Tämän kuvan sitten suurentaa okulaari, josta tarkkailija katsoo.

Refraktorit ovat tunnettuja terävistä ja selkeistä kuvistaan, erityisesti Kuun ja planeettojen tarkkailussa. Koska niissä ei ole liikkuvia peilejä, ne vaativat yleensä vähemmän huoltoa kuin heijastinteleskoopit. Ne ovat myös yleensä suljettuja rakenteeltaan, mikä estää ilman virtauksia ja pölyn pääsyä optiikkaan, parantaen kuvanlaatua.

Refraktorien haittapuolia ovat värivirhe eli kromaattinen aberraatio, jossa eri aallonpituuksilla olevat valonsäteet taittuvat hieman eri kulmissa, aiheuttaen värireunuksia. Tätä voidaan vähentää käyttämällä akromaattisia tai apokromaattisia linssejä, jotka koostuvat useammasta eri tyyppisestä lasista. Suuret refraktorit ovat myös usein kalliita ja hankalia käsitellä niiden painon ja linssin halkaisijan vuoksi. Lyhyet, suhteellisen pienet refraktorit ovat kuitenkin suosittuja aloittelijoiden keskuudessa niiden helppokäyttöisyyden ja kestävän rakenteen vuoksi.