Radioradioviestintä

Radioradioviestintä tarkoittaa kahden tai useamman radiolaitteen välistä viestintää radioaaltojen välityksellä, ilman kiinteää verkkopohjaista infrastruktuuria. Viestintä voi olla analogista tai digitaalista ja se voi olla simplex (yksisuuntainen), half-duplex (vuorotteleva kaksisuuntainen) tai full-duplex (molemmat suunnat samanaikaisesti).

Teknisesti radioradioviestintä perustuu modulointiin, pääsykanavamenetelmiin ja taajuuksiin. Viestintä voi olla point-to-point (kaksi laitetta), point-to-multipoint (yksi laite ja useita vastaanottajia) tai ad hoc -verkko, jossa useat laitteet muodostavat tilapäisen yhteyden. Yleisimmät modulaatiotyypit ovat analoginen (FM/AM/SSB) sekä digitaalinen ääni- ja data-viestintä. Monissa järjestelmissä käytetään toistimia kantaman ja kuuluvuuden parantamiseksi.

Välineistö ja taajuudet: käytössä ovat kannettavat transceiver-laitteet, pöytäasemat sekä toistimet. Taajuuskaistat sijoittuvat tyypillisesti VHF- ja UHF-alueille, mutta käyttö riippuu paikallisista säännöksistä ja luvista. Taajuuksien käyttö saattaa edellyttää lisenssiä tai rekisteröintiä.

Sovellukset: pelastus- ja turvallisuuslaitokset, merenkulkua ja ilmailua koskeva viestintä, teollisuuslaitokset sekä harrastajat (radioamatöörit). Radioradioviestintä mahdollistaa nopean ja riippumattoman viestinnän ilman keskusverkkoa.

Historia: radioradioviestinnän perusta on 1900-luvun alussa, jolloin kehitettiin kaksisuuntaista radioviestintää. Walkie-talkie-laitteiden yleistyminen ja sotilassovellukset lisäsivät sen käyttöä. Digitaalisen teknologian kehittyminen 1990-luvulta lähtien on parantanut äänenlaatua, kapasiteettia ja turvallisuutta.