Prosessiivisuuden

Prosessiivisuus, suomenkielisessä käytössä usein tunnettu myös processualismina, on arkeologian ja laajemmin sosiaalitieteiden teoreettinen suuntaus, joka pyrkii ymmärtämään kulttuurimuutoksia ja sosiaalista organisaatiota niiden taustalla olevien prosessien ja yleisten lakien kautta. Sen juuret ulottuvat 1960-luvun New Archaeology -liikkeeseen, jota johtivat Lewis Binford ja hänen kollegansa. Prosessiivisuuden tarkoituksena oli tehdä arkeologiasta tieteellistä selittävä tieteenala: sen sijaan että keskityttäisiin pelkästään kuvailevaan narratiiviin, pyrittiin kehittämään testattavia selitysmalleja.

Keskeisiä piirteitä ovat middle-range theoryn hyödyntäminen, joka yhdistää konkreettisen materiaaliaineston ihmisen käyttäytymisen, sopeutumisen ja ympäristötekijöiden ymmärtämiseen. Kulttuurimuutosten selittäminen tapahtuu analysoimalla prosesseja kuten ympäristön vaikutuksia, teknologian muutoksia, taloutta ja väestöä sekä niiden välisiä vuorovaikutuksia. Prosessiivisessa lähestymistavassa korostetaan systemaattista aineiston keruuta, määrällisiä menetelmiä, mallintamista ja poikkitieteellistä vertailua kulttuurien välillä, tavoitteena löytää yleisiä lainalaisuuksia ja mahdollistaa ennakoivien edellytysten kuvaaminen.

Kritiikki ja jälkivaikutus: Prosessiivisuutta on arvosteltu 1970–1980-luvuilla symbolismin, tulkinnan subjektiivisuuden sekä liiallisen objektiivisuuden vähättelyn vuoksi, mikä johti processual-plus- ja post-processual -suuntien kehitykseen. Nykyään prosessiivisyyden periaatteita käytetään edelleen osana arkeologista ajattelutapaa, usein yhdistettynä muihin teoreettisiin lähestymistapoihin.