Pitoisuusrajat

Pitoisuusrajat ovat sallitun pitoisuuden enimmäisarvoja, joita sovelletaan kemikaalien ja muiden haitta-aineiden esiintymiseen ympäristössä tai ilmassa. Niiden tarkoituksena on suojata ihmisten terveyttä sekä ympäristön tilaa ja hyvinvointia. Pitoisuusrajat voivat olla sitovia säädöksiä tai suosituksia, ja niiden sitovuus sekä soveltamisalue vaihtelevat maittain ja kontekstin mukaan.

Pitoisuusrajat jaetaan usein työperäisiin ja ympäristön/ kuluttajaturvallisuuteen liittyviin arvoihin. Työperäiset pitoisuusrajat (työterveys) määrittävät, millainen pitoisuus saa olla työntekijän ilmassa tietyn ajan kuluessa. Yleisimmät muodot ovat 8 tunnin aika-keskiarvo (TWA), lyhytaikainen altistumisarvo (STEL) sekä mahdolliset kattoarvot, jotka ei saa koskaan ylittää. Arvot esitetään usein yksiköin mg/m3 tai ppm; joissain tapauksissa myös mg/kg dermalialtistukselle.

Ympäristön ja kuluttajaturvallisuuden yhteydessä pitoisuusrajoja asetetaan esimerkiksi päästöille ilmaan, veteen tai maaperään sekä tuoteturvallisuuteen liittyen aineiden käytölle ja merkinnöille. Näitä arvoja valvovat usein viranomaiset ja viranomaiselta riippuen voivat olla sekä määrällisiä rajoja että ohjeellisia tavoitteita.

Mittaus ja valvonta perustuvat ilmanäytteisiin, laboratorioanalyyseihin sekä säännölliseen seurantaan. Työpaikoilla altistumista arvioidaan sekä mittausten että terveydenseurannan avulla. Pitoisuusrajat ovat keskeinen keino vähentää haittoja ja ohjata turvallista kemikaalinhallintaa.