Oikeuspositivismi

Oikeuspositivismi on oikeusteorian suuntaus, joka pitää oikeuden ensisijaisesti laeista ja julkisen vallan luomista oikeusnormeista muodostuvana järjestelmänä. Sen mukaan oikeusnormien pätevyys ja velvoittavuus eivät perustu moraaliin tai luonnonoikeudellisiin vaatimuksiin, vaan oikeudenlaitoksen ja sen menettelyjen sisäiseen pätevyyteen sekä oikeuslähteisiin.

Keskeisiä teesejä ovat oikeuden ja moraalin erottaminen sekä käsitys, että lait voivat olla moraalisesti sekä hyväksyttäviä että ei-hyväksyttäviä ilman että se vaikuttaa niiden pätevyysasemaan. Lait nähdään voimassa olevina säännöksinä, joiden sovellettavuus riippuu siitä, että ne ovat sisäisesti tunnustettuja oikeusjärjestelmän puitteissa.

Hartin oikeuspositivismi on vaikuttanut eniten muodossa, jossa oikeusjärjestelmä koostuu primaarisista säännöistä (velvoitteet) sekä secondary-säännöistä (kuten sääntöjen tunnustamisen, muuttamisen ja ratkaisemisen menettelyt). Eri asiaa tarkastelevat säännöt, kuten oikeusnormien pätevyys, määritellään usein sääntöjen tunnustamisen kautta. Austinin komennoteoria kuvasi lain komentona, jonka valtionvalta antaa ja jonka rikkomisesta seuraa seuraamus.

Oikeuspositivismi pitää lain erillään moraalista; vaikka oikeus ja moraali voivat olla yhteydessä, oikeuden pätevyys ei riipu moraalisesta arviosta. Tämä erottelu on herättänyt kritiikkiä naturaalilainsäädännön kannattajilta sekä lisännyt keskustelua oikeuden tulkinnasta, muun muassa Dworkin ja Razin työssä. Positiivismi vaikuttaa edelleen oikeuslaitoksen metodologiaan ja oikeusvaltioperiaatteen perusteisiin.