Positiivismi

Positiivismi, tai positiivistinen filosofinen suuntaus, on 19. ja 20. vuosisadan filosofinen ja tutkimusperinteen lähestymistapa, joka korostaa havainnointiin ja kokemukseen perustuvaa tietoa. Sen juuret ulottuvat ranskalaisen filosofi Auguste Comte’n ajatteluun, joka kehitti termiä "positiivisuus" (*positivisme*) 1800-luvulla. Comte’n mukaan tiede tulisi perustua vain havainnoitaviin ilmiöihin ja luopua spekulatiivisista kysymyksistä, kuten metafysiikasta tai teologiasta, jotka hän piti epätieteellisiksi.

Positiivismi jakautuu yleensä kahteen pääsuuntaan: klassiseen ja logiseen positiivismiin. Klassinen positiivismi korostaa, että tiede käsittelee vain havainnoitavia asioita ja että kaikki muu, kuten uskonto tai etikka, kuuluu filosofian ulkopuolelle. Loginen positiivismi, joka kehittyi 1920–1930-luvuilla Wienin piirin filosofeilla, edelleen tiukensi näkökulmaa ja vaati, että tiede perustuu tarkasti määriteltyihin ja loogisesti tarkistettaviin lauseisiin. Molemmat suuntaukset korostivat empirian eli havaintojen merkitystä tiedon lähteenä.

Positiivismi vaikuttanut laajalti sosiaalitieteissä, kuten sosiologiassa ja taloustieteessä, missä se on edelleen merkittävä lähestymistapa. Sen kritiikkiä on kuitenkin esitetty muun muassa siitä, että se voi jättää pois subjektiiviset kokemukset ja kulttuuriset kontekstit. Positiivismin vastakkaisena näkökulmana pidetään usein interpretatiivista tai konstruktivistista lähestymistapaa, joka korostaa ihmisten merkitysten ja tulkintojen merkitystä.

Positiivismin vaikutus näkyy myös metodologisissa lähestymistavoissa, kuten tilastollisissa tutkimusmenetelmissä ja kontrolloiduissa kokeissa, jotka pyrkivät varmistamaan tulosten objektiivisuuden. Vaikka sen merkitys on vähentynyt joissakin tieteenaloissa, positiivismin periaatteet jatkavat vaikutustaan tiedon hankinnassa ja tutkimuksen suunnittelussa.