Nominatiivinmonikonperusmuoto

Nominatiivin monikon perusmuoto on suomalaisen kieliopin käsite, jolla tarkoitetaan nominatiivin monikon muodostuksen perustaa tai stemmiä, josta monikkomuodon muut taivutusmuodot johdetaan. Se toimii ohjenuorana sanan taivutussääntöjen oppimisessa ja sanakirjallisessa esittämisessä.

Yleisesti suomen kielessä sanat taivutetaan lukumäärän ja sijainnin mukaan. Nominatiivin monikkoa käytetään, kun subjekti on monikossa, ja tavallisesti lopussa on -t-suffikti. Monikon perusmuoto kuvaa siis sitä muotoa, jonka ympärille muut nominatiivin monikon taivutukset rakentuvat; käytännössä se vastaa monikon tunnussymbolia, josta voidaan päätellä stemmin rakennetta ja sanan sisäisiä sopeutumisia.

Monikon nominatiivin muodostus vaihtelee sanan vartalon ja vokaaliharmonian mukaan. Yleisessä tapauksessa monikko muodostuu lisäämällä -t loppuun ja mahdollisesti säätämällä viimeistä vokaalia tai konsonanttia, jolloin tuloksena ovat erilaiset loppuliitteet kuten -at, -et, -öt, -it jne. Siksi nominatiivin monikon perusmuodon määrittäminen voi vaatia stemmin tai sanan loppuosan tarkastelua ja joskus yksittäisten sanojen epäsäännöllisyyksiä huomioon ottavaa tarkistusta.

Esimerkkejä: sana koira -> nominatiivin monikko koirat; talo -> talot; lapsi -> lapset. Joillakin sanoilla kaksi tavua saattavat näkyä erilailla taivutuksessa, jolloin perusmuodon ymmärtäminen auttaa hahmottamaan monikkomuodon yleisiä rakenteita. Adjektiivit taipuvat nominaalissa monikossa samaan tapaan kuin niihin liittyvät sanat, joten perusmuotoa käytetään myös ohjenuorana adjektiivien taivutuksessa.

Nominatiivin monikon perusmuotoa käytetään erityisesti opetus- ja sanakirjamäärityksissä, joissa halutaan havainnollistaa, miten moni- ja yksikkö sekä nominatiivi liittyvät toisiinsa. Se ei ole yhtä usein käytetty termi arkikielessä, mutta se on keskeinen käsite suomalaisen taivutusjärjestelmän kuvauksessa. See also: Finnish language, Finnish grammar, Nominative case, Plurals.