Nollatoleranssia

Nollatoleranssia, eli zero tolerance, on hallinnollinen periaate ja turvallisuuspoliittinen lähestymistapa, jossa tietyiksi sääntöjen rikkomuksiksi määritellyt teot johtavat automaattisesti tiukasti määriteltyihin rangaistuksiin ilman yleensä harkintaan tai lievennystä. Periaate tähdentää ennakoitavuutta ja nopeaa toimintaa, mutta se voi vähentää tilaa yksilölliselle arvioinnille.

Käytännössä nollatoleranssia korostetaan erityisesti kouluissa, työpaikoilla ja tietyissä lainvalvontatilanteissa. Kouluissa se on liittynyt vakaviin rikkomuksiin kuten väkivalta, kiusaaminen, aselöydöt tai rutiinivirheet, joihin puututaan määrätyin, usein ankarin seuraamuksin riippumatta tilanteen taustasta. Yleensä kyse on ennalta määritellystä rangaistuspolusta, kuten erottamisesta tai pitkän aikavälin kohtelusta.

Historian taustaa: termi yleistyi 1980–1990-luvulla Yhdysvalloissa, ja koulujen käytäntöihin liittyvä nollatoleranssi sai näkyvyyttä sekä lainsäädännön että hallinnollisen ohjauksen kautta. Esimerkkinä on Gun-Free Schools Act (1994), jonka myötä koulut ovat voineet määrätä automaattisia erottamisia aseiden hallussapidosta.

Kritiikit ja keskustelu: automatisoitu rangaistus voi olla suhteeton ja johtaa epäoikeudenmukaisuuksiin, erityisesti vähemmistöihin, oppilaisiin, joilla on vammaisia tai monimutkaisia taustoja. Tutkimukset osoittavat, että vaikutukset vaihtelevat; rikkomusten määrä voi hieman pienentyä, mutta koulupäivän keskeytyminen ja oppimisen sekä koulupäivien jatkon heikentyminen ovat yleisiä huolia. Monet ehdottavat vaihtoehtoja ja lisäarviointia, kuten harkittu harkinta, restoraatio, ennaltaehkäisevät ohjelmat sekä tuen tarjoaminen sen sijaan, että turvaudutaan automaattisiin rangaistuksiin.