Metafiktiiviset

Metafiktiiviset viittaavat kirjallisuuden keinoihin, joissa teos tiedostaa ja käsittelee itseään fiktiona. Ne korostavat tarinan rakennetta ja kirjoittamista sekä osoittavat lukijalle, että kerronta on taideteos, ei välttämättä todellisuus. Tyypillisiä ominaisuuksia ovat itsekriittinen reflektointi, katkos tai kehyksen käyttö sekä suora osoitus lukijalle. Metafiktiiviset teokset voivat hämärtää fiktion ja todellisuuden rajoja, purkaa narratiivisen illusion ja kyseenalaistaa kirjoittajan auktoriteetin.

Keinoihin kuuluvat itsererefenssiivinen kerronta, kehystrama tai -tapa, tarinan purkaminen sekä narratiivin sisäiset kommentaarit. Intertekstuaalisuus, usein parodian tai leikillisyyden sävy, ja kehotukset lukijalle ovat yleisiä. Tekniikoina käytetään välillä alaviitteitä, sivulauseita tai epäluotettavan kertojan ääntä, joiden tarkoituksena on korostaa tarinan tekaistua luonnetta ja tehdä lukijasta tietoinen fiktionne suunnittelusta.

Historiallisesti metafiktio liittyy läheisesti postmodernismiin, vaikka sen esi-isiä löytyy aiemminkin kirjallisuudesta. Klassisia esimerkkejä ovat Laurence Sterne Tristram Shandy (1700-luvun lopulla), Vladimir Nabokov Pale Fire (1962), Italo Calvino If on a winter’s night a traveler (1979) sekä John Barth Lost in the Funhouse (1968). Näissä teoksissa lukija asetetaan kohdatuksi osana kirjoitusprosessia tai tarinan rakennetta, mikä toimii sekä älyllisen haasteen että kokeellisen ilmaisun välineenä.

Metafiktiiviset tekstit ovat vaikuttaneet kirjallisuuden teoriaan ja lukijan suhteen tekstiin, tarjoten työkalun pohtia fiktion luonnetta, todellisuuden ja kuvitteellisuuden suhdetta sekä kirjoittamisen prosessin luovuutta.