Magneettinauhat

Magneettinauhat ovat perinteisiä tallennusmedioita, joissa tieto tallennetaan magneettiselle pintakerrokselle nauhan pinnalle. Nauha on ohuesta muovipohjasta valmistettu kelkka, jonka päälle on levitetty magnetoituvia hiukkasia. Tietoa tallennetaan ja luetaan magneettikentän suunnan muutoksista, kun nauha kulkee lukijoiden ohi.

Rakenteeltaan magneettinauha koostuu muovipohjasta, magnetoituvasta päällysteestä ja sideaineista. Pintaan levitetyt magnetoituvat hiukkaset ovat yleensä ferrimagneettisia oksideja, kuten Fe2O3 tai Fe3O4. Tallennuskapasiteetti sekä tallennusnopeus riippuvat nauhan laadusta, pituudesta ja käyttöönotetusta tallennusmenetelmästä.

Tieto kirjoitetaan, kun tallentava pää muuttaa nauhan magneettista tilaa niin, että magnetoitumistila säilyy nauhan liikkuessa pää ohi. Luenti tapahtuu, kun lukupää mittaa magneettikentän muutoksia ja muuntaa ne sähköiseksi tiedoksi. Nauha tarjoaa pääasiassa peräkkäistason pääsyn: tiedot voidaan lukea tai kirjoittaa peräkkäisessä järjestyksessä, mikä soveltuu suurien tietomäärien siirtoon, mutta satunnaispääsy on hitaampaa kuin kiintolevyillä.

Historia ja käyttö näkyivät jo 1900-luvun puolivälistä lähtien: magneettinauhoja käytettiin laajasti sekä audiotallennukseen että tietokoneiden massatallennukseen. Videotallenteissa käytettiin erityisiä videonauhoja, kuten kasetteja. Nykyisin magneettinauhat elävät erityisesti pitkäaikaissäilytyksen ja suurten arkistojen ratkaisuna, esimerkkeinä LTO- ja muita suhdeformaatteja, sekä suurten datakeskusten arkistoinnissa. Niiden etuja ovat kustannustehokkuus ja korkea säilyvyys, mutta ne vaativat erikoislaitteita sekä säännöllistä tiedon migraatiota teknologian kehittyessä.