videonauhoja

Videonauha on magnetinen tallennusmedia, jolla voidaan tallentaa sekä videokuva että siihen liittyvä ääni. Se oli yleinen kotien ja ammattilaiskäytön videotallennusmuoto 1960-luvulta 2000-luvun alkuun, ja sitä käytetään yhä arkistointiin.

Fyysisesti videonauha koostuu joustavasta muovikelasta, jonka pinnalle on levitetty magnetoitavaaainetta. Tallennus ja toisto tapahtuvat, kun nauha kulkee videonauhurin tai -soittimen ympäri ja magneettikenttiä luetaan tai kirjoitetaan. Kuluttajamarkkinoilla yleisimpiä olivat 1/2-tuuman levyiset VHS- ja Betamax-nauhat sekä 8 mm -kokoiset nauhat (Video8 ja Hi8). Myöhemmin tulivat digitaaliset nauhat kuten Digital8 ja MiniDV. Ammattilaiskäytössä käytettiin Betacam SP:tä, DigiBetaa ja muita korkealaatuisia järjestelmiä.

Historia ja vaikutus: Videonauha kehittyi 1950–60-luvuilla ja yleistyi 1970-luvulla. VHS voitti Betamaxin markkinoilla useimmiten laajemman saatavuuden ja taloudellisuuden vuoksi. 1990-luvulla digitaalinen tallennus ja siirtyminen digitaalisiin tiedostoihin alkoivat, ja kuluttajat sekä ammattilaiset siirtyivät yhä enemmän DV-, Digital8- ja MiniDV-nauhoihin. Nykyään videonauhat ovat pääasiassa arkistointi- ja konservointikäytössä sekä joitakin kotitalouksien varastoitavia materiaaleja.

Arkistoinnissa videonauhoihin liittyy riskejä: magneettiset heikkenemiset, kemiallinen ikääntyminen ja fyysinen kuluminen voivat johtaa kuvanlaadun heikkenemiseen tai tietojen menetykseen. Näiden syiden vuoksi monia vanhoja nauhoja siirretään digitaalisiksi ja varmuuskopioidaan. Nauhojen nykyinen käyttö on vähentynyt, mutta ne säilyttävät edelleen roolin arkistoinnissa sekä joissakin kotitalouksien ja pienyritysten tallenteissa.