Lisädiagnostiikkaan

Lisädiagnostiikkaan viitataan lääketieteessä lisäselvityksinä, joita käytetään, kun alkuperäiset tutkimukset eivät riittävästi selvittäneet potilaan tilaa. Tavoitteena on tarkentaa, vahvistaa tai eristää mahdollinen diagnoosi sekä tukea hoitosuunnittelua.

Lisädiagnostiikkaa käytetään esimerkiksi epäilyttävän tai monitahoisesti ilmenevän oireiston selvittämiseksi, ristiriitaisten löydösten purkamiseksi, Riskien ja hyötyjen punnitsemiseksi ennen hoitoa sekä seurannan tai ennusteen parantamiseksi. Se voi olla tarpeen myös preoperatiivisessa arvioinnissa ja vaikeiden sairauksien differentiaalidiagnostiikassa.

Tyypillisiä lisädiagnostiikan menetelmiä ovat kuvantamismenetelmät (röntgen, TT, MRI, ultraääni, PET), laboratoriotestit (biomarkkerit, geneettiset tutkimukset), toiminnalliset kokeet (EKG, rasitustesti, spirometria), endoskooppiset tutkimukset sekä tarvittaessa biopsiat tai neurofysiologiset tutkimukset. Päätöksenteko perustuu kliiniseen arviin, indikaatioon, potilaan suostumukseen sekä hoidon hyötyjen ja riskien painottamiseen. Kustannukset, saavutettavuus ja noudatettavat ohjeistukset vaikuttavat käytäntöön.

Riskiä lisää diagnostisessa työssä voivat olla väärät positiiviset tai negatiiviset tulokset, lisätutkimusten tarpeellisuus, säteilyaltistus sekä potilaan ahdistus tai liiallinen diagnoosin hakeminen eli overdiagnostiikka. Tietosuoja ja potilaan oikeudet sekä moniammatillinen yhteistyö turvaavat eettisen toteutuksen.

Lopputuloksena lisädiagnostiikan tarkoituksena on tukea selkeää diagnoosia, parantaa hoitosuunnitelmaa ja potilaan hoitokokemusta, tai tarvittaessa muuttaa hoitotapaa vastaamaan saatuja tuloksia.