Lajiutumismekanismeihin

Lajiutumismekanismeihin viitataan biologian ilmiöihin, joissa populaatiot eriytyvät geneettisesti ja lopulta muodostuvat erillisiä lajeja. Prosessi alkaa usein jonkinasteisesta eristyneisyydestä tai rajoitetustagene flow’sta ja etenee kohti yhä suurempaa genotypin ja fenotyyppien differointia sopeutumisen, satunnaisten muutosten sekä perinnöllisen driftin vaikutuksesta.

Lajiutumisen päämuodot voidaan jakaa maantieteellisiin ja ei-maantieteellisiin mekanismeihin. Maantieteellinen lajiutuminen (allopaattinen) syntyy, kun maantieteelliset esteet jakavat populaation ja eriytyminen etenee eriytymisessä sopeutumisen, mutaatioiden ja geneettisen driftin vaikutuksesta. Parapatrinen ja peripatrinen lajiutuminen liittyvät lähimpään tai reunalla sijaitseviin populaatioihin, joissa gene flow on rajoitettua ja pieni siirtolaisuus voi johtaa eriytymiseen. Sympatrinen lajiutuminen tapahtuu samassa maantieteellisessä tilassa, usein ekologisen erikoitumisen tai kromosomaalisten muutosten, kuten polyploidian, kautta.

Lajiutumisen eristeet ja niiden rooli: ennen lisääntymistä tapahtuvat prezygotiset esteet (ekologinen, ajallinen, käyttäytymisen, mekaaninen ja gamettinen eristäminen) sekä jälkiselvitykset postzygotiset esteet (hybridi-inviabiliteetti, heikko fitness tai steriiliys). Geneettinen drift, luonnonvalinta ja mutaatiot voivat vahvistaa eriytymistä, kun gene flow on vähentynyt tai katkennut.

Esimerkit kasveissa ja eläimissä osoittavat, että lajiutumismekanismit voivat toimia yhdessä tai erikseen riippuen ympäristöstä ja populaation ominaisuuksista. Polyploidia on erityisen yleinen polku kasveilla, mutta myös muiden ryhmien sisälle voi syntyä uusia lajeja, kun kromosomiset muutokset tuottavat erilaista lisääntymiskykyä.