Lainsäädäntöperusteisuus

Lainsäädäntöperusteisuus on oikeusvaltioperiaate, jonka mukaan julkisen vallan käyttö sekä julkisoikeudelliset toimet on perustuttava lakiin ja lain antamaan toimivaltaan. Käytännössä se merkitsee, että viranomaisten päätökset, asetukset ja muut hallinnolliset toimet eivät saa rajoittaa tai luoda velvoitteita ilman laissa annettua oikeutusta.

Perustuslaki muodostaa tämän periaatteen peruskiven. Siihen sisältyy säädännön ja hallinnon legitimiteetti; julkisen vallan käytön on oltava laissa määriteltyä ja sitä on voitava valvoa oikeudellisesti. Lainsäädäntöperusteisuus on siten keskeinen osa Suomen oikeusvaltiota ja sitä tuetaan sekä lainsäädäntö- että oikeudenkäyttöpraktikassa.

Soveltamisala kattaa sekä valtion että kuntien hallinnon ja viranomaiset. Se koskee sekä substanssi- että prosessuaalista toimintaa: hallinnolliset päätökset, viranomaismääräykset ja säädöspäätökset tarvitsevat laissa olevan valtuutuksen tai muu laillinen pohja. Asetusten ja muiden säädösten on siten pohjauduttava lainsäädäntöön, jotta ne ovat päteviä ja oikeudellisesti perustuslainmukaisia. Oikeuskäytäntö valvoo tätä periaatetta, ja puutteellinen lainsäädäntöperuste voi johtaa päätösten kumoon panemiseen.

Lainsäädäntöperusteisuus tukee oikeudenmukaisuutta, oikeusvarmuutta ja vastuullisuutta sekä vähentää harkinnanvaraisen ja perusteettoman vallankäytön riskejä. Sitä käsitellään usein yhdessä muiden lakisääteisten periaatteiden kanssa, kuten laillisuusvalvontaa ja hallinnon oikeusperiaatteita, sekä keskustellaan sen alueellisesta ja tehokkuudesta nykyisessä hallinnossa ja lainsäätämisessä.