Lahustuvuus

Lahustuvuus tarkoittaa aineen liukoisuutta liuottimeen: se kuvaa, kuinka paljon ainetta voidaan liuottaa muodostaen kyllästetty liuos tietyssä lämpötilassa. Yleisimmin lahustuvuus ilmoitetaan massana liuotettuna aineen määränä 100 grammaan liuottinta kohti, tai molaarisena lahustuvuutena (mol/L). Lahustuvuus riippuu sekä aineesta että ympäristötekijöistä, kuten lämpötilasta, paineesta ja liuottimen koostumuksesta. Useimpien kiinteiden aineiden lahustuvuus vedessä kasvaa lämpötilan noustessa, kun taas monien kaasujen lahustuvuus pienenee. Paine vaikuttaa erityisesti kaasujen liukenemiseen; Henryn laki kuvaa tämän yhteyden.

Lahustuvuuteen vaikuttavat tekijät ovat muun muassa liuottimen polaarisuus, kyky muodostaa vetysidoksia ja ionisidoksia sekä molekyylin koko ja muoto. Joidenkin suolojen lahustuvuutta voidaan kuvata lahustuvuuden tuotteen Ksp:llä; suurempi Ksp tarkoittaa suurempaa lahustuvuutta. Yhteis-ionvaikutus voi alentaa lahustuvuutta, kun samaan liuokseen lisätään ionia, joka on jo liuoksessa.

Käytännössä lahustuvuutta mitataan kokeellisesti, ja siitä voidaan laatia lahustuvuuskäyriä lämpötilan funktiona. Lahustuvuutta hyödynnetään laajasti lääkkeiden ja niiden liuosten suunnittelussa, ympäristötieteessä sekä elintarvike- ja kemianteollisuudessa. Esimerkkejä: natriumkloridi ja glukoosi liukenevat runsaasti veteen, hiilidioksidin liukoisuus riippuu paineesta ja lämpötilasta — suurempi paine lisää liukenemista, mutta korkeampi lämpötila yleensä vähentää sitä.