Lämpötilamittausanturityyppejä

Lämpötilamittausanturityyppejä ovat laitteita, jotka muuntavat lämpötilan fyysisen ominaisuuden sähköiseksi signaaliksi, jota voidaan sitten mitata ja tulkita. Yleisimpiä tyyppejä ovat termistorit, termoparit ja vastuslämpötila-anturit (RTD).

Termistorit ovat puolijohdekomponentteja, joiden sähköinen vastus muuttuu merkittävästi lämpötilan mukaan. Niitä on kahta tyyppiä: NTC (Negative Temperature Coefficient), joiden vastus laskee lämpötilan noustessa, ja PTC (Positive Temperature Coefficient), joiden vastus nousee lämpötilan noustessa. Termistorit ovat herkkiä ja edullisia, mutta niiden mittausalue on usein rajallinen ja ne voivat olla epälineaarisia.

Termoparit koostuvat kahdesta eri metallijohtimesta, jotka on yhdistetty toisiinsa mittauspisteessä. Kun mittauspisteen ja referenssipisteen välillä on lämpötilaero, syntyy pieni jännite (Seebeck-ilmiö), joka on verrannollinen lämpötilaeroon. Termopareja on useita eri tyyppejä (esim. K, J, T), jotka eroavat materiaaleiltaan ja soveltuvat eri lämpötila-alueille ja olosuhteisiin. Ne ovat kestäviä ja pystyvät mittaamaan laajoja lämpötila-alueita.

Vastuslämpötila-anturit (RTD) perustuvat metallien (yleensä platina, kupari tai nikkeli) vastuksen lämpötilariippuvuuteen. RTD:t, erityisesti platinapohjaiset (esim. Pt100), ovat tunnettuja tarkkuudestaan, vakaudestaan ja lineaarisesta vasteestaan laajalla lämpötila-alueella. Ne ovat kuitenkin yleensä kalliimpia ja reagoivat hitaammin kuin termistorit tai termoparit. Valinta anturityypin välillä riippuu sovelluksen vaatimuksista, kuten tarkkuudesta, mittausalueesta, vasteajasta ja kustannuksista.