Kupariyhdisteitä

Kupariyhdisteet ovat yhdisteitä, joissa kupari (Cu) on sitoutuneena muiden alkuaineiden tai epämetallien kanssa. Niissä esiintyy pääasiassa kahden valenssitasojen tiloja, Cu(I) ja Cu(II). Cu(II)-yhdisteet ovat yleisempiä raskaammissa suoloissa ja oksideissa, kun taas Cu(I) -yhdisteet ovat usein vähemmän stabiileja soluissa ja voivat helposti hapettua Cu(II):ksi.

Yleisimpiä kupariyhdisteitä ovat muun muassa oksidit (CuO, Cu2O), suolat (CuSO4, CuCl2, Cu(NO3)2, CuCl), sekä sulfideja (Cu2S, CuS). Luontaisesti tunnettuihin malleihin kuuluvat malakiitti (Cu2CO3(OH)2) ja azuriitti (Cu3(CO3)2(OH)2). Orgaanisia kupariyhdisteitä ovat esimerkiksi kuparipitoiset asetaatit (kuten Cu(CH3COO)2). Cu(I) -yhdisteet ovat usein huonommin vesiliukoisia ja voivat hapettua Cu(II):ksi.

Ominaisuudet ja reaktiot: Cu(II) -suolat antavat usein kirkkaan sinivihreän liuoksen ja ovat tavallisesti helpommin liukenevia vedessä kuin Cu(I) -yhdisteet. Cu(I) -yhdisteet ovat herkempiä hapettumiselle. Kupariyhdisteet osallistuvat moniin redox- ja kompleksikemiankin ilmiöihin, ja ne voivat muodostaa monia koordinaatioyhdistelmiä erilaisten ligandien kanssa.

Käyttö ja merkitys: kupariyhdisteita käytetään pigmentteinä vuosikymmeniä (esimerkiksi malakiitin ja azuriitin kaltaiset alkuperäiset pigmentit), katalyytteinä, elektrolyyteissä sekä teollisissa prosesseissa kuten valkaisussa ja pelkistämisessä. Bordeaux'n seos, jossa kuparisulfaatti yhdistyy liukenevaan kalkkiin, on historiallisesti käytetty fungisidi. Kupari on myös tärkeä hivenaine eläin- ja kasvilajeille.

Terveys ja ympäristö: monet kupariyhdisteet voivat olla haitallisia, ärsyttäviä tai myrkyllisiä suurina pitoisuuksina. Ne voivat kerääntyä vesistöihin, joten käsittely ja hävittäminen on tehtävä asianmukaisesti. Kupari on elimistölle välttämätön, mutta sen liiallinen määrä on haitallista.