Inflaatioindeksiointi

Inflaatioindeksiointi tarkoittaa rahallisten arvojen tai sopimusten realisen ostovoiman suojaamista sitomalla ne inflaation muutoksiin. Yleisimmin käytetty mittari on kuluttajahintaindeksi (CPI) tai vastaava kustannus- tai hintakehityksen mittari. Indeksointi voi olla automaattista, jolloin arvo nousee tai laskee määrätyn ajanjakson välein ilman erillistä sopimusneuvottelua, tai osapuolten väliseen sopimukseen perustuvaa jaettavaa korjausmenettelyä.

Yleisiä sovellusalueita ovat palkat, eläkkeet ja sosiaaliturvaetuudet, vuokrat sekä inflaatioon sidotut valtionvelkakirjat ja muut rahoitusinstrumentit. Inflaatioindeksioinnin tarkoituksena on säilyttää taloudellisesti kiinteän tason reaaliarvoja ja estää ostovoiman menettäminen korkeiden hintojen vuoksi. Indeksointi voi olla yksittäisen sopimuksen tai laajemman sopimusjärjestelmän osa.

Etuna on ostovoiman säilynnä ja suurempi taloudellinen vakaus etenkin pitkäaikaisissa sopimuksissa sekä vähemmän tarvetta erillisiin korotusneuvotteluihin. Rajoitteina ovat riippuvuus valitusta hinnanmittarista ja sen ajantasaisuudesta, mahdollinen uuden inflaatiopaineen lähde jos käytössä laajasti, sekä hallinnolliset kustannukset ja monimutkaisuus. Indeksoinnin vaikutukset voivat myös siirtää inflaatio-odotuksia ja vaikuttaa tulonjakoa, esimerkiksi palkkojen ja sosiaaliturvan välillä.

Yleisesti inflaatioindeksiointi nähdään työkaluna riskinjaossa: se auttaa suojaamaan reaaliarvoja, mutta sen toteutustapa ja laajuus vaikuttavat sekä talouden kokonaisinflaatiopaineisiin että julkisen ja yksityisen sektorin kustannuksiin.