IPreititysprotokollien

IPreititysprotokollien tarkoituksena on mahdollistaa reitittimien välinen tiedonvaihto ja IP-pakettien reittien automaattinen laskenta. Ne mahdollistavat dynaamisen sopeutumisen verkon tilaan, kuten linkkien tilamuutoksiin, rikkoutuneisiin yhteyksiin ja kuormituksen vaihteluihin, sekä tekevät useamman verkkoalueen yli kulkevista paketeista mahdollisimman tehokkaita.

Protokollat jaotellaan staattisiin ja dynaamisiin. Dynaamiset protokollat jaetaan sisäisiin reititysprotokolliin (IGP) sekä ulkoisiin reititysprotokolliin (EGP). Tunnetuimpia esimerkkejä ovat RIP, OSPF ja IS-IS IGP-tasolla sekä BGP EGPassa. Osa protokollista tukee sekä IPv4- että IPv6-osoitteita (esimerkiksi OSPFv3, IS-IS, RIPng).

Eri protokollilla on erilaiset algoritmit: RIP noudattaa etäisyyden (distance-vector) periaatetta; OSPF ja IS-IS käyttävät link-state-lähestymistapaa; BGP on path-vector-periaatteella. EIGRP on Cisco-yrityksen kehittämä hybridi, joka yhdistää useita tekijöitä edellä mainituista. Reititysprotokollien valinta vaikuttaa konvergenssiaikaan, skaalautuvuuteen sekä hallinnan ja käytettävyyden tasapainoon.

Reititysprotokolla käyttää metriikoita, kuten kustannusta ja hop-countia, sekä hallinnollista etäisyyttä valitakseen parhaan reitin. Redistribuutiolla voidaan jakaa reittejä eri protokollien välillä, ja suunnittelussa hyödynnetään hierarkiaa sekä reittien yhteenvetoa.

Turvallisuus on keskeinen haaste: autentikointi, reitityksen suojaus ja RPKI BGP:lle sekä reititaulujen valvonta. IP-reititysprotokollien suunnittelussa huomioidaan myös IPv4/IPv6-yhteensopivuus ja yhteensopivuus eri verkkoteknologioiden kanssa.