reititysprotokolliin

Reititysprotokollit ovat ohjausmenetelmiä, joiden avulla tietoverkkojen reitittimet oppivat ja ylläpitävät reittejä pakettien siirtämiseksi. Ne määrittelevät, miten paketit kulkevat verkon eri osien välillä ja miten parhaat polut valitaan liikenteen mukaan. Protokollat voivat toimia sekä yhden verkkosektorin sisällä että useiden verkkojen välillä.

Reititysprotokollit jaetaan sisäisiin (IGP) ja ulkoisiin (EGP) protokolliin. IGP:tä käytetään liikenteen sisäiseen reititykseen kohtuullisen suurissa verkoissa; esimerkkejä ovat RIP, OSPF ja IS-IS. EGP:itä käytetään verkkojen väliseen reititykseen, ja tunnetuin esimerkki on BGP.

Ne voivat käyttää kahta pääperiaatetta: distance-vector-tyyppistä mallia sekä link-state-mallia. Näissä protokollissa reitittimet välittävät päivitykset eri mekanismeja pitkin: distance-vector-tyyppiset jakavat reititettävät etäisyydet ja seuraavat naapureita, kun taas link-state-tyyppiset jakavat verkon tilan kokonaisuutena. Ne määrittelevät kustannukset tai mittarit reittien vertailussa sekä konvergenssikäytännöt.

Monia protokollia on päivitetty IPv4- ja IPv6-ympäristöihin. Esimerkkejä ovat OSPF, OSPFv3 ja IS-IS sisäisille reitityksille sekä BGP, jota käytetään Internetin ulkoisena reitityksenä. Reititysprotokollin valinta riippuu verkon koosta, luotettavuustavoitteista ja hallinnollisista vaatimuksista.

Turvallisuus ja suorituskyky ovat keskeisiä huomioita. Reititysprotokollit voivat olla alttiita hyökkäyksille, kuten route hijacking tai väärillä määrityksillä. Käytetään autentikointia (esimerkiksi MD5) ja hyvin suunniteltuja ajastuksia sekä rajoituksia.