Hengitysäänten

Hengitysäänet ovat keuhkoissa syntyviä ääniä, joita kuunnellaan stetoskoopilla auskultaatiossa. Niiden arvioiminen on osa kliinistä keuhkojen tutkimusta ja auttaa erottamaan normaalit tilat sairauksista. Hengitysäänet jaotellaan pääosin kahteen ryhmään: normaaleihin hengitysääniin sekä lisä-ääniin (adventitiiviset äänet), joita voi liittyä keuhkojen tai pleuran epäiltyihin poikkeavuuksiin.

Normaalit hengitysäänet kuvaavat ilman liikkeen ääniä keuhkoissa. Vesikulaariset hengitysäänet kuuluvat keuhkojen perifeerisemmille alueille ja ovat pehmeät, matalapitkäisiin hengitykseen liittyvät. Bronkiaalinen hengitysäänite on selkeä, korkeaääniinen ja voimakas sekä yleensä kuultavissa suuremmissa ilmatiehyeissä; trakeaalinen hengitysääniliike on vielä voimakkaampi ja kuuluvuudeltaan selkeä yli trakean. Näiden normaalien äänten kuunteliminen vaatii systemaattisen, toistuvan auskultaation rinnuksilta rintalastaa pitkin.

Lisä-äänet tarkoittavat poikkeavia ääniä, joita ei tavallisesti kuulla keuhkoissa. Crackles (rakeet) ovat katkonaisia, hienoja tai karkeita napsahduksia, jotka voivat ilmetä esimerkiksi ödeemissä, atelectaasissa tai keuhkoinfektioissa. Wheezes (vilinät) ovat korkeapitkaisia musiikillisia ääniä, usein uloshengityksen aikana, ja niitä nähdä COPD:ssa, astmassa tai keuhkoputkien ahtaumissa. Rhonchit ovat matalampia, müssimäisiä suhinaääniä, joillakin potilailla esiintyy lima- tai limakerrostuman yhteydessä. Pleurafriktioääni tai pleuran hankaus kuuluu keuhkokehän sisäpuolellayrityksen aiheuttamana karheana hankausääninä. Stridor on ylempi-nenen ilman reittiä kuvaava kova, korkeaääninen ääni, joka viittaa ylähengitysteiden ahtaumaan.

Kliininen merkitys vaihtelee: normaalit hengitysäänet viittaavat vapaaseen ilmavirtaukseen, kun taas lisä-äänet voivat indikoida infektioita, tulehduksia, nestevajetta, astmaa, COPD:ta, pneumotoraksia tai pleuraprovokaatioita.