Etelämantereesta

Etelämantereen nimi tulee latinankielisistä sanoista "antarcticus" ja kreikkalaisesta sanasta "antarktikos", jotka tarkoittavat vastakkaista pohjoista. Se on eteläisin maanosa, joka sijaitsee lähes kokonaan eteläisen napapiirin eteläpuolella. Etelämantereen pinta-ala on noin 14 miljoonaa neliökilometriä, mikä tekee siitä viidenneksi suurimman maanosan. Suurin osa Etelämantereesta on jään peitossa, ja sen jääkerros on keskimäärin noin 1,9 kilometriä paksu.

Etelämantereen ilmasto on erittäin kylmä ja kuiva. Keskilämpötila sisämaassa on noin -57 celsiusastetta, ja rannikolla se on noin -10 celsiusastetta. Sateita sataa hyvin vähän, ja maanosan sisäosat ovatkin käytännössä maailman suurin aavikko. Etelämantereella ei ole pysyvää asutusta, mutta siellä toimii useita tutkimusasemia eri maista.

Etelämantereen luonto on sopeutunut äärimmäisiin olosuhteisiin. Eläimistöön kuuluvat muun muassa pingviinit, hylkeet ja valaat, jotka elävät merialueilla. Sisämaassa elää vain muutamia hyönteislajeja ja mikro-organismeja. Kasvillisuutta on vähän, ja se koostuu lähinnä sammalista ja jäkälistä.

Etelämantereen löytöhistoria on pitkä. Sen olemassaoloa on arveltu jo antiikin ajoista lähtien, mutta ensimmäiset todisteet sen olemassaolosta saatiin vasta 1700-luvulla. Ensimmäisenä Etelämantereelle astui vuonna 1820 venäläinen tutkimusmatkailija Fabian Gottlieb von Bellingshausen. Nykyään Etelämantereen statuksen määrää Etelämannersopimus, joka takaa sen rauhanomaisen käytön ja tutkimuksen.