Esipreformien

Esipreformien viittaa kristillisen kirkon keskiaikaisiin reformiliikkeisiin, jotka kehottivat kirkon käytäntöjen ja teologian uudistamista ennen varsinaista Protestanttista reformaatiota. Termi kattaa erilaiset, alueittain hajautuneet virtaukset, jotka pyrkivät palauttamaan kirkon opetuksia ja hurskautta keskeisempään raamatuntulkintaan sekä kielekkään elämänpiiriin. Aikakausi sijoittuu suurin piirtein 12.–15. vuosisadalle, ja esipreformien katsotaan vaikuttaneen laajemmin kristilliseen ajatteluun ennen Lutherin ja muiden reformaatiojohtajien nousua.

Esipreformien tunnetuimpia suuntauksia yhdistäviä piirteitä olivat kriittinen suhtautuminen kirkon vallankäyttöön ja kaupunkivaltioiden sekä kuningaskuntien hallinnolliseen ja taloudelliseen rakenteeseen, korostunut raamatun asema uskon elämän ohjaajana sekä korostunut hurskaus, yksilöllinen uskonripu ja maallisen seurakunnan roolin vahvistaminen. Alueellisesti merkittävimmät ilmiöt olivat Länsi-Euroopassa vaikuttaneet Valdensit, Englannin Lollardit ja Böömin Hussit, sekä Devotio Moderna -suuntaus, joka painotti hengellistä elämän uudistusta ja hiljaisen rukoilemisen perinnettä. Nämä virtaukset eivät aina muodostaneet kiinteää, organisoitua liikettä, vaan ne ilmensivät erilaisia reaktioita kirkon auktoriteettiin ja sakramentteihin liittyviin kiistoihin.

Historiantutkimus suhtautuu esipreformaation ilmiöihin monin tavoin: niitä voidaan nähdä proto-reformaationa, joka luo pohjaa myöhemmälle reformaatioajattelulle, tai erillisinä, paikallisina uudistusliikkeinä. Niiden vaikutus näkyy sekä teologian että paastoeperin hengellisen elämän kehityksessä, ja ne ovat vaikuttaneet kristillisen kirkon kestäviin keskusteluihin kirkon rakenteista ja uskon ilmaisuista.