Epävarmuuskorjauksia

Epävarmuuskorjauksia ovat menettelyjä, joiden tarkoituksena on parantaa mittaustulosten epävarmuuden arviota. Niiden tavoite on ottaa huomioon sekä mittauslaitteiston systemaattiset virheet että mittaustilanteen satunnaiset vaihtelut, jotta lopullisen tuloksen epävarmuus heijastaa todellista luotettavuutta mahdollisimman tarkasti.

Prosessi alkaa epävarmuuslähteiden tunnistamisesta. Lähteet voidaan jakaa tilastollisiin (satunnaisiin) ja järjestelmällisiin (systemaattisiin) epävarmuuksiin. Kukin lähde arvioidaan erikseen, esimerkiksi toistojen perusteella tai mittausmallin tuntemien virheiden kautta. Näiden arviosien yhdistäminen tuottaa yhdistetyn epävarmuuden, jota voidaan edelleen korjata, jos tunnetaan merkittäviä järjestelmällisiä virheitä. Lopullinen epävarmuus esitetään sekä standardi- epävarmuutena että tarvittaessa laajennettuna epävarmuutena sen kattavuustekijän kanssa (esimerkiksi k = 2).

Maailmanlaajuisesti epävarmuuskorjauksia ohjaavat standardit, kuten GUM-ohjeistus (Guide to the Expression of Uncertainty in Measurement). Näiden periaatteiden mukaan epävarmuudet identifioidaan, kvantifioidaan ja asianmukaisesti yhdistetään mittausmalliin. Korjauksia käytetään, kun on tarpeen kompensoida tunnettuja virheitä ja parantaa epävarmuuden kuvausta, ei niinkään piilottaa epävarmuutta.

Esimerkki: pituusmittaus kalibroinnin yhteydessä. Lämpötilan vaikutus tai laitteen drift voivat aiheuttaa systemaattisia virheitä; kalibroinnin avulla nämä virheet korjataan ja epävarmuus päivitetään vastaavasti. Epävarmuuskorjauksia tulee tehdä läpinäkyvästi, dokumentoida ja jäljitettävissä pysyvästi.