Diagnosointia

Diagnosointi, tai diagnosointia, on prosessi, jossa henkilön oireiden, historiaan liittyvien tietojen, fyysisen tutkimuksen ja erilaisten laboratorio- tai kuvantamistutkimusten perusteella määritetään kyseessä oleva sairaus, tila tai häiriö. Tavoitteena on antaa selkeä nimitys, jonka avulla voidaan suunnitella hoidosta, seurannasta ja sekä potilaan että hoitohenkilökunnan viestintää.

Prosessi etenee usein useiden vaiheiden kautta. Aluksi kerätään potilaan anamneesi ja nykytilanteen kuvaus, sen jälkeen suoritetaan fyysinen tutkimus. Tarkempia tutkimuksia voivat olla laboratorioarvot, kuvausmenetelmät (kuten röntgen, ultrasonointi, MRI) sekä mahdolliset erityiset kokeet. Tämän jälkeen muodostetaan lista mahdollisista diagnooseista, eli differentiaalidiagnostiikka, ja pyritään tekemään lopullinen diagnoosi tai rajataan tilaa, joka vaatii seurannan ja lisätutkimuksia.

Diagnoosin luokitusosuus liittyy usein kansainvälisiin luokituksiin kuten ICD tai DSM, joiden avulla diagnoosit ovat kansainvälisesti yhdenmukaisia ja mahdollistavat tiedonkeruun, hoidon suunnittelun sekä tutkimuksen. Diagnosointi ei välttämättä ole yksiselitteistä, vaan se voi muuttua uusien tutkimustulosten tai seurantatiedon myötä.

Käytännön merkitys on hoidon suunnittelu, prognostinen arviointi, potilaan ohjaus sekä terveydenhuollon resurssien kohdentaminen. Lisäksi diagnoosin käyttöönohtaminen herättää eettisiä kysymyksiä, kuten potilaan oikeudet, yksityisyyden suoja ja stigmaa ehkäisevä viestintä.

Historiaan viitaten diagnosoinnin käsite juontaa juurensa latinasta tarkoittaen erottamista ja tunnistamista, ja sen standardit ovat kehittyneet ajan myötä kansainvälisten luokitusten ja tutkimuksen myötä.