Alkuperäisasukkaat

Alkuperäisasukkaat on yleistermi, jolla tarkoitetaan ihmisiä ja yhteisöjä, jotka ovat säilyttäneet pitkän ja kiinteän yhteyden maaperäänsä sekä omaleimaisen kielen, kulttuurin ja sosiaalisen järjestyksen, ja jotka katsotaan syntyneen alueillaan ennen laajaa kolonial- tai valtiovaltaa. Käsite kattaa sekä maailmanlaajuiset että paikalliset yhteisöt, joiden itsemääräämis- ja kulttuuripäätökset ovat olennaisia identiteetin kannalta.

Kansainvälisessä oikeudessa alkuperäisasukkaat ovat saaneet erityistä huomiota ja oikeuksia, jotka liittyvät kotialueisiin, kielten säilyttämiseen ja kulttuurisen perinnön suojelemiseen. Merkittäviä lipsuja ovat Yhdistyneiden Kansakuntien alkuperäiskansoja koskeva julistus (UNDRIP) sekä Kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleissopimukset, kuten Sopimus 169, jotka korostavat itsemääräämisoikeutta, kuulemista ja kulttuurien sekä maaoikeuksien suojelua.

Suomessa ja muissa pohjoismaissa tunnetuin esimerkki alkuperäisasukkaista ovat saamelaiset, joiden kotiseutu kattaa Sápmiä, alueen joka ulottuu Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän länsirannikolle. Saamelaisilla on omat kielet ja kulttuuri sekä perinteinen elinkeino, kuten poronhoito. Suomessa on luotu välineitä yhteisön aseman tunnistamiseksi, muun muassa saamelaisten aseman vahvistamiseksi ja saamelaissäädösten sekä saamelaisten parlamentin (Sámediggi) kautta.

Muita maailmankolkia koskettavia esimerkkejä ovat Pohjois-Amerikan, Australian ja muiden alueiden alkuperäiskansat, joilla on erilaisia oikeudellisia ja kulttuurillisia puitteita. Haasteita ovat maaoikeudet, kielten säilyttäminen, kulttuurisen identiteetin suojaaminen sekä itsemääräämisoikeuden toteutuminen. Nykyisin painottuu osallistaminen päätöksentekoon ja oikeus kuulla alkuperäisyhteisöjä ennakkoluulottomasti ja oikeudenmukaisesti.