ääntämisessä

Ääntämisessä tarkoitetaan puhuttavan kielen äänteiden tuottamista ja kuulemista sekä näiden äänteiden suhteiden tutkimista kontekstissa. Se kattaa sekä yksittäisten äänteiden artikulaation että sitä, miten äänteet eroavat toisistaan sanan ja lauseen tasoilla. Suomen kielen ääntäminen noudattaa tietyt yleiset periaatteet, mutta alueellinen vaihtelu on laajaa.

Keskeiset piirteet liittyvät vokaaleihin, konsonantteihin sekä niiden pituuksiin ja intonaatioon. Suomen vokaalijärjestelmä koostuu kahdeksasta vokaalista (a, e, i, o, u, y, ä, ö). Vokaaleilla on sekä lyhyitä että pitkiä muotoja; pituus on foneminen. Myös konsonanttien pituudella on merkitys (geminaatio). Vokaaliharmonia vaikuttaa suffixien ääntämiseen, kun vokaalit sopeutuvat etuliitteiden ja taivutussuffixien kanssa. Paino yleisellä sanalla on tavallisesti ensimmäisellä syllillä, ja intonaatio sekä sävelkulku voivat eriyttää lausetta ja merkityksiä. Monissa murteissa on kaksi sävelaksojen tyyppiä, mikä antaa sanalle ja lauseelle tyypillisen melodiankuvan.

Dialektit ja vaihtelu näkyvät erityisesti vokaali- ja konsonanttiäänteissä sekä painossa. Lainasanat tuovat lisäääniä, jotka poikkeavat standardista. Oikea ääntäminen on keskeinen osa kielenoppimista; oppimateriaaleissa ääntäminen kuvataan tavallisesti IPA-merkintöjen avulla, ja keskeisiä harjoituksia ovat pitkä-vokaalien ja geminaation erottaminen sekä oikean intonaation hallinta.