äänmuutosten

Äänmuutosten käsite viittaa historian saatossa tapahtuvaan systemaattiseen muutokseen kielen äännejärjestelmässä. Ne muodostavat historiallisen lingvistiikan keskeisen tutkimusaiheen, jonka tavoitteena on jäljittää, miten nykyiset äänte ovat kehittyneet aiemmista vaiheista. Äänmuutokset voivat koskea sekä konsonantteja että vokaaleja ja ne syntyvät usein ympäristötekijöiden, puhetta koskevien tapojen sekä kielen sisäisen kehityksen vaikutuksesta.

Tyypillisiä mekanismeja ovat esimerkiksi asimilaatio (äänteet sopeutuvat lähinaapureihinsa), disimilaatio (poikkeavuus äänteiden välillä), lenition eli heikentyminen, fortition eli vahvistuminen sekä vokaalihaarukointi ja monoftongisaatio. Lisäksi äänmuutoksia voidaan selittää epenteesillä, äänteiden poistumisella tai lisäyksellä sekä ulkomaisten lainasanojen integroitumisella, jolloin äännejärjestelmä saa uusia muotoja.

Tutkimuksessa käytetään pääasiassa vertailevaa menetelmää: kielten välinen äänteellinen vertailu, sisäinen rekonstruointi sekä rekonstruktioiden pohjalta tehtävä varhaisimman puhutun muodon kiinnittäminen. Neogrammian periaatteen mukaan kielen äänteisiin liittyvät lait ovat yleensä säännönmukaisia, ja poikkeukset voivat viitata lainoihin, kontaktihistoriaan tai sosiaalisiin muutoksiin. Nykyään käytetään myös tilastollisia malleja ja yhteisrakenteellista lähestymistapaa.

Esimerkkejä tunnetuista äänmuutoksista ovat Grimm’in laki, joka kuvaa PIE-konsonanttien säännöllisiä muutoksia germaanisten kielten kehityksessä, sekä englannin Great Vowel Shift, jolla pitkien vokaalien järjestelmä muutettiin keskiajalla ja varhaisellä modernilla ajalla. Lainasanojen omaksuminen voi myös aiheuttaa äänmuutoksia kielen sisällä. Äänmuutokset tarjoavat keskeisen välineen kielten historiallisen kehityksen ymmärtämisessä ja sukulaisuussuhteiden selvittämisessä.