viritysmenetelmät

Viritysmenetelmät (titration) ovat analyyttisiä kemian mittausmenetelmiä, joissa tuntemattoman pitoisuuden liuos reagoidaan tunnetun pitoisuuden ratkaisun kanssa sovitussa stoikiometriassa, kunnes saavutetaan päätepiste. Päätepiste ilmoittaa reaktion loppumisesta, ja sen perusteella lasketaan analysoitavan aineen pitoisuus.

Tyypillisimpiä viritysmenetelmiä ovat hapot ja emäkset titraus, redoks-titraus, kompleksometrinen titraus (esim. EDTA), saostustitraus sekä takaisin-titraus. Lisäksi käytetään automaattisia titraattoreita, jotka parantavat toistettavuutta ja mahdollistavat suuria sarjoja analyyseja.

Välineistöön kuuluvat buretti, pipetit sekä Erlenmeyer-kupit, ja päätepisteen havainnointiin voidaan käyttää indikaattoreita tai elektrodipohjaisia menetelmiä (pH-metri, konduktometria, amperometria). End point voidaan havaita visuaalisesti indikaattorin avulla tai instrumentaalisesti.

Ennen mittauksia titrantti standardoidaan tarkasti. Moolimäärä analyysiä kohti lasketaan suhteessa stoikiometriaan: n(titra) = c(titra) × V(titra). Analyytin pitoisuus c(analy) saadaan laskemalla c(analy) = (n(titra) × s) / V(analyte), jossa s on titraattin ja analyytin välisen reaktiosuhteen stoikiometrinen kerroin. Viritysmenetelmät ovat keskeisiä vesistö- ja elintarvikeanalyyseissä sekä teollisuuden laadunvalvonnassa.